Brutus oli perheemme
ensimmäinen koira... sitä ennen ei ollut kuin maakotilo, jonka nimi oli Emma
(nimi oli jo annettu perheessä, josta haimme sen). Brutuksen nimeä pohdittiin
pitkään ja hartaasti. Olimme käyneet Jitterbop -kennelissä katsomassa pentuja
ja testaamassa, saisiko koira-allerginen mieheni oireita siellä – ei saanut.
Bichon friset ovat sellaisia, että ne eivät juurikaan allergisoi, mutta eihän
siitä voida mitään takeita antaa. Meidän perheemme kaksi koira-allergista eivät
ole koskaan saaneet oireita näistä palleroista.
Koska koira oli pieni, niin päätimme,
että sillä pitää olla edes iso nimi. Niin Brutuksesta tuli Brutus. Aika monesti
sen ollessa pieni, tuli lausuttua tuo kuolematon lausahdus ’sinäkin Brutukseni’,
kun esim. WC-paperi ulottui WC:stä ulko-ovelle töistä tullessa tai kun kutimet
oli sotkettu tuhannen solmuun tai roskis oli lajiteltu WC:n lattialle ja
parhaat palat nautittu.
Brutus oli melko nuoresta asti
mukanani töissä vanhusten tassuterapeuttina. Se herätteli hoivakodin asukkaita
aamuisin, vastaanotti rapsutuksia, toimi ulkoiluseuralaisena jne. Palkkioksi se
sai kinkkua ja erinäisiä muita herkkuja sosekeitosta lihakeiton sattumiin.
Vain kaksi kertaa kävi vahinko. Kerran
Brutus söi lattialle pudonneen särkylääkkeen ja jouduttiin oksettamaan.
Toisella kertaa meni käytetty haavasidos, joka oli varmaan sangen herkullinen
Brutuksen mielestä, mutta minulle aiheuttaa yhä ällötyksen tunteen, kun
muistelen sitä yöllistä episodia, kun se tuli oksennuksen mukana ulos. Mutta muistoja
ainakin riittää.
En tiedä, oliko Brutus syntyjään tavallista
herkkävaistoisempi vai kehittyikö se sellaiseksi tassuterapeutin hommassaan. Ei
ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun meille tuli joku ystävämme kylään ja
Brutus parkkeerasi aivan hänen kylkeensä kiinni. Keskustelun edetessä kävi ilmi,
että elämässä oli ollut jotain surua ja Brutus oli sen vaistonnut ja asettunut
lohduttamaan. Brutus kyllä muutenkin valitsi ystäväporukoista yhden, kenen kanssa
alkoi tehdä tuttavuutta. Naureskelimme, että Brutus valitsi ’heikoimman lenkin’,
jolta sai eniten raprutuksia.
Alunperinhän Brutus otettiin tyttärellemme terapiakoiraksi, mutta näin siitä tuli laajemmankin yhteisön terapeutti, joka jätti tassunjälkiään monen sydämeen. Pari kertaa Brutuksesta tehtiin lehtijuttu. Harvemmin olen nähnyt toimittajaa niin lattialla pyörimässä kameran kanssa. Harmikseni olen nuo lehtijutut johonkin kadottanut.
Vaihtaessani työpaikkaa, myös Brutus
vaihtoi työasunsa väriä punavalkoraidasta ruskeansävyiseen. Brutus oli oppinut,
että aamulla puetaan paita päälle. Se osasi jo nousta takajaloilleen, että paita
oli helppo sujauttaa ylle. Viimeisinä Billebeinon collegea ei ennätetty kauaa
pitää.
Uudessa työpaikassa havaitsin, että
vanhukset eivät aluksi huomanneet, mikä lattioilla vipelsi. Vähitellen se alkoi
kuitenkin saada huomiota. Eläimet ja musiikki ovat sellaisia asioita, jotka
puskevat läpi dementoivan sairauden aiheuttamasta ilmeettömyyden muurista. Se,
kun näkee muistamattoman vanhuksen tapailevan tutun laulun sanoja tai hänen
ilmeensä kirkastumisen havaitessaan lemmikkieläimen, tuntuu joka kerta
ihmeeltä. Brutus oli yksi pieni ihmeidentekijä.
Jotta tämä nyt ei menisi aivan
hempeilyksi ja ylistykseksi (vaikka sellaisiahan muistokirjoitukset yleensä
ovat) niin olihan Brutuksella toki myös vastustajansa. Eiväthän kaikki pidä
koirista – kaikki eivät pidä ihmisistäkään. Brutus piti toisinaan huolta reviirinsä
merkkaamisesta ja ymmärrettävästi se ei ollut kaikkien mieleen. Myös
haukkukonsertot olisi voinut jättää vähemmälle, kuten myös sen mamin työoven
alaosan raapimisen.
Viimeiset seitsemän vuotta Brutus sai
hoitaa terapiahommia kotosalla. Brutus laajensi osaamistaan
sosiaalityöntekijöiden tapaamisiin ja asiakassuunnitelmapalavereihin. Se harjaantui
käymään lenkeillä sosiaalityöntekijän ja lapsen kanssa luoden näin rennon
ilmapiirin, jolloin lapsen oli helpompi jutella sosiaalityöntekijänsä kanssa
kipeistäkin asioista. Aikaisemmassa työssään se ei ollut juurikaan palavereista
piitannut. Osastokokoukset ja tiimipalaverit se oli lähinnä nukkunut läpi leuka
pöydän reunaan tuettuna näennäisen kiinnostuneesti.
Voisin kirjoittaa tätä vaikka miten
pitkään. Näitä Brutukselle luontaisia juttuja oli niin paljon. Tulemme aina
muistamaan sen suuren persoonasi. Mökille meno oli Brutukselle aina mieluisaa ja sieltä hän sai myös viimeisen leposijan.
