Tarkoituksenani on blogissani kertoa teille - omilla ajatuksillani höystäen - elämää helpottavista tai iloa tuovista asioista, jotka ovat minulla tai perheessämme toimineet. Olen pohtinut tätä blogini punaista lankaa nyt pitkään ja siinä se nyt on! Tosin nyt, kun luin neljän vuoden takaisen blogin syntytarinan, näkyy se jo mielestäni siellä. Toivottavasti se kirkastuu lukijoillenikin, jotka tänne eksyvät tai tietoisesti tulevat sankoin joukoin.
Elämä ei ole aina helppoa ja siksi ainakin itse tarvitsen työkaluja, joilla sitä helpottaa. Tällaisia konkreettisia arjen helpotuksia meille ovat olleet kiertävä ruokalista, ruuan verkkokauppa, siivousten kalenterointi jne. Näistä lisää tuonnempana. Aiemmin olen myös postannut vihalistastani. Sille on ollut viimepäivinä käyttöä, kun olen pyöritellyt yötäpäivää päässäni saamiani syytöksiä ja loukkaavia asioita, jotka ovat perättömiä ja tuntuvat näin ollen kohtuuttomilta. Seuraavaksi luultavasti pitää tutkiskella unen saantia helpottavista asioista, koska Mr Nukkumatin konstit ovat olleet vähän tehottomia.
Nautitaan kuitenkin kesän tulosta, vihreyden heräämisestä ja kukkien puhkeamisesta loistoonsa :)
= koti, minun kotini, meidän kotimme, lasten koti, eläimiemme kotipesä, naapurien turvallinen paikka purnata julmaa maailmaa, ystävien kokoontumispaikka, paikka illanvietolle, paikka, jossa voi rakastaa, näyttää tunteensa, olla vihainen, murjottaa, olla oma itsensä - vain olla, ihan alasti - omana itsenään!
sunnuntai 28. huhtikuuta 2019
keskiviikko 24. huhtikuuta 2019
Elämän mittainen dieetti - elämäntapa vai tapa kiusata itseään
Kuulun Niihin! No, niihin, jotka ovat puolet ajasta dieetillä ja sen toisen puolen uskovat olevan onnellisempia pullukoina. Tiedätte sen sanonan 'lihava ja leppoisa'. Olen syönyt kanamunia, greippejä, rahkaa, kaalikeittoa, nutriletteja ja cambridge-pöperöitä. Olen ollut sairaaladieetillä, kaalikeittodieetillä, lentoemojen dieetillä. Olen jättänyt pois hiilarit, alkoholin, suklaan - milloin minkäkin. Dieetti on alkanut aina maanantaina! Usein se on kestänyt maanantai-iltapäivään - siihen asti, kun on tullut nälkä tai hirmuinen kaurapuurohimo, suklaahimo tai pullahimo.
Olen terveydenhoitoalan ammattilainen, joten tiedän jotain siitä, mitä pitäisi syödä, mutta kun rakastan ruokaa. En halua kiusata itseäni. Olen alistunut personal trainerin ruoskittavaksi (kuvainnollisesti) ja käynyt viikoittain painonvartioiden puntarissa sekä cambridge-istunnoilla. Mitä kaikkea muuta olisinkaan saanut niillä rahoilla? Lisää suklaata! Olen tehnyt diilin tyttäreni kanssa painon pudotuksesta. Olen maksanut sakkoja, kun paino ei olekaan pudonnut. Eikä mikään hetkauta! Alitajunnassa olen sanonut itselleni, mitä väliä, kunhan olen terve, pääsen liikkumaan ja pystyn istumaan lattialla.
Minulle ei tehoa piiskaaminen eikä se, että joku sanoo, mitä pitää tehdä. Tiedän, mistä asioista en halua luopua ja tiedän, mitä en halua tehdä. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän inhoan hikoilua ja epämiellyttävien asioiden tekemistä. Henkisesti voin hypätä epämukavuusalueelle, mutta en fyysisissä suorituksissa. Haluan nauttia elämästä - myös ruuan muodossa. Istua iltaa ja nauttia mieheni keitoksista.
Pääsiäispyhinä latasin puhelimelleni Samsung health -sovelluksen (tämä ei ole maksettu mainos). Päätin katsoa, miten paljon liikun ja laittaa itselleni mielekkään tavoitteen. Se ei ole 10 000 askelta päivässä vaan 6 000. Kotona pääsen siihen lähes arkiliikunnalla (koirat ja leikkipuisto). Kun se on melko helposti saavutettu, tulee hinku vähän ylittää. Sovelluksesta löytyy myös vaikka mitä muita virityksiä, mutta nyt etenen maltilla - askel askeleelta. Mökillä taannun sohvaperunaksi tai suorastaan turnipsiksi, koska pihahommat ovat kuin tervanjuontia viherpeukalottomalle eikä Peräkylän kalteva soratie houkuttele kaltaistani asfaltintallaajaa lenkkeilemään. Etenkin, kun vaihtoehtoja on vain joko oikealle tai vasemmalle kääntyminen.
Jos sulla on hyviä vinkkejä itsensä huijaamiseen kevyempään elämään, niin pistäpä viestiä alle!
Olen terveydenhoitoalan ammattilainen, joten tiedän jotain siitä, mitä pitäisi syödä, mutta kun rakastan ruokaa. En halua kiusata itseäni. Olen alistunut personal trainerin ruoskittavaksi (kuvainnollisesti) ja käynyt viikoittain painonvartioiden puntarissa sekä cambridge-istunnoilla. Mitä kaikkea muuta olisinkaan saanut niillä rahoilla? Lisää suklaata! Olen tehnyt diilin tyttäreni kanssa painon pudotuksesta. Olen maksanut sakkoja, kun paino ei olekaan pudonnut. Eikä mikään hetkauta! Alitajunnassa olen sanonut itselleni, mitä väliä, kunhan olen terve, pääsen liikkumaan ja pystyn istumaan lattialla.
Minulle ei tehoa piiskaaminen eikä se, että joku sanoo, mitä pitää tehdä. Tiedän, mistä asioista en halua luopua ja tiedän, mitä en halua tehdä. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän inhoan hikoilua ja epämiellyttävien asioiden tekemistä. Henkisesti voin hypätä epämukavuusalueelle, mutta en fyysisissä suorituksissa. Haluan nauttia elämästä - myös ruuan muodossa. Istua iltaa ja nauttia mieheni keitoksista.
Pääsiäispyhinä latasin puhelimelleni Samsung health -sovelluksen (tämä ei ole maksettu mainos). Päätin katsoa, miten paljon liikun ja laittaa itselleni mielekkään tavoitteen. Se ei ole 10 000 askelta päivässä vaan 6 000. Kotona pääsen siihen lähes arkiliikunnalla (koirat ja leikkipuisto). Kun se on melko helposti saavutettu, tulee hinku vähän ylittää. Sovelluksesta löytyy myös vaikka mitä muita virityksiä, mutta nyt etenen maltilla - askel askeleelta. Mökillä taannun sohvaperunaksi tai suorastaan turnipsiksi, koska pihahommat ovat kuin tervanjuontia viherpeukalottomalle eikä Peräkylän kalteva soratie houkuttele kaltaistani asfaltintallaajaa lenkkeilemään. Etenkin, kun vaihtoehtoja on vain joko oikealle tai vasemmalle kääntyminen.
Jos sulla on hyviä vinkkejä itsensä huijaamiseen kevyempään elämään, niin pistäpä viestiä alle!
torstai 11. huhtikuuta 2019
Kesä tulee... vai tuleeko?
Ilmat lämpenevät - ilmastonmuutoksen tai kevään etenemisen vuoksi. Joka tapauksessa se tarkoittaa sitä, että mökkikausi alkaa. Sen kunniaksi ajattelin julkaista teille laatusanatautia potevan mökkimaisemiin sijoittuvan tarinani.
Mutkainen maalaistie
kaartui pehmeästi oikealle, jolloin yritin kääntää ikivanhan koslani nahkaista
rattia vasempaan. Soratien jäinen pinta teki siitä lähes mahdotonta ja meinasin
päätyä villinä rehottavien nuorten pajujen joukkoon leveälle ojanpientareelle.
Syvään henkäisten pääsin kuitenkin töyssyiselle mökkitielle. Vihreän uskollisen
palvelijani ruosteisen pohjan puolesta peläten köröttelin hiljaa idylliseen
mökkipihaan. Ikivanhan hirsisen mökin ruudulliset ikkunat katselivat tuloani
ystävällisesti. Punaisen saunamökin rapautuneesta piipusta tuprutteli harmaa
pumpulinen savuvana kuin edesmenneen vaarini mustasta piipusta. Kapealla
saunapolulla kulki harmaalla kelkalla hitaasti kumarainen hahmo. Kyydissään
hänellä oli täysinäinen puukori. Vaivalloisesti hän kääntyi heilauttamaan
tervetulleelle vieraalle kättään iloinen ilme uurteisilla kasvoillaan.
Kepein askelin hyppelin
vanhat narisevat raput ja avasin vahvan hirsisen oven hämyiseen tupaan. Laskin
perinteiset tuliaiseni lämpöisen pirtin puiselle pöydälle jota mummon
ruusukuvioinen pöytäliina kauniisti koristi. Vankalla pöydällä oli valkealla
liinalla kevyesti peitetty tuohinen kori, jossa arvelin olevan tuoreita
lämpimiä pullia vasta jykevän leivinuunin lempeästä lämmöstä otettuja.
Huokaisten istahdin keinutuoliin ja annoin mieleni tyhjentyä kaikesta turhasta
kiireestä ja stressistä.
Kevään ja kesän odotusta kaikille!
keskiviikko 3. huhtikuuta 2019
Mökkikausi - mitä tapahtuu mökillä, kun talvi tulee?
Kaikki merkit olivat jo
nähtävissä. Sade piiskasi maata lähes päivittäin. Kotona kiviaidan kolossa alkoi
olla jatkuvasti kosteaa ja kylmää. Kotikolon vieressä olevaa pihasaunaa
lämmitettiin yhä harvemmin, joten sekään ei hohkannut lämpöä asumukseen. Ruoka
alkoi olla lopussa. Poikaset tuntuivat tappelevan jatkuvasti ja mamman
reumatismisia jalkoja kolotti vaikka hän yritti kietoa niitä vällyjen alle. Isot
lattajalkaiset kävivät asumuksellaan yhä harvemmin. Heidän kärrynsä kumiset
pyörät jättivät jälkensä huurteiseen nurmikkoon, jota lumi ei ollut vielä
peittänyt kuin satunnaisesti. Epämukavista oloista huolimatta kotikolossa
vallitsi positiivinen odotuksen tunnelma. Mökkikausi oli alkamassa.
Muutto piti päästä
tekemään ennen ensimmäistä isoa lumisadetta, joka tukkisi kaikki kulkureitit. Reitti
oli vaikeakulkuinen, mutta se meni vanhasta muistista. Poikasille se kaikki oli
tietysti uutta ja ihmeellistä. Niitä piti varoitella ruosteisista nauloista, kiviaidan
takana asuvasta naapurin valkoisesta kissasta, petollisen helponnäköisistä
kiipeilyseinistä sekä tietysti herkkuansoista ja sinisistä murusista. Kiipeilyä
oli harjoiteltu kesän mittaan useita kertoja, mutta kantamusten kanssa se on
hankalampaa. Myös vaaratilanteissa tassu saattoi helposti lipsahtaa
kohtalokkain seurauksin.
Isä oli perheen päänä
käynyt päivittäin tarkastamassa tilanteen. Matkalla hän oli tähystellyt pilvien
muotoa, enteilisivätkö ne lumipyryä. Perimätiedon mukaan pikkulinnut
koputtelevat ikkunaan, jos on tuiskua tulossa. Samaten tiaisten ääntelyä piti
tarkkailla. Näitä monenlaisia merkkejä havainnoiden hän vipelsi läpi pihamaan unohtaen
tällä kertaa varoa sitä valkoista kissaa. Se pääsi yllättämään hänet keittiön
kivijalan nurkassa. Se oli ollut kulman takana vaanimassa ja nähnyt hänen
lähestyvän. Juuri kun se loikkasi, hän pääsi luikahtamaan sydän pamppaillen
kivijalan ja lattiahirsien väliseen koloon. Huh, pitäisi olla varovaisempi.
Perhe ei selviäisi talvesta ilman häntä. Kissa oli käynyt ärhäkämmäksi ilmojen
kylmetessä. Sen isäntäväkeä ei ollut näkynyt vähään aikaan, eikä sillä ollut
aiempaa kokemusta saalistamisesta talvella.
Mökissä oli mukavan
lämmin ja kuivaa. Keittiön lattialla oli kupissa lattajalkaisten valkoisen räyskyttäjän
nappuloita. Hän voisi viedä niitä valmiiksi vintille. Siellä oli jo patjojen
väliin varastoitu kaikkea syötäväksi kelpaavaa sekä pehmikettä
pesänrakennukseen. Onneksi makuuhuoneen vaatekaapin alahyllylle oli varastoitu
tyynyjä, joista sai nyhdettyä pehmeää pumpulimaista pesänlämmikettä. Mamma
saisi valita pesän paikan. Kuistilta voisi kuljettaa ylös auringonkukansiemeniä.
Keittiössä oli poisheitettyjen ruokien ämpäri. Se oli oikea aarreaitta. Hän muistutti
itseään sen tarkistamisesta, vaikka sieltä poispääsy oli hankalaa. Unohtivat
joskus kiireessä sen tyhjentää. Etenkin pienikokoisten ollessa mukana, se
täyttyi mukavasti herkuilla, joita ne nirppanokkaiset riiviöt eivät suostuneet
syömään. Onneksi poikaset eivät käyttäytyneet niin huonosti.
Viimein muuttopäivä
koitti. Lattajalkaiset olivat edellisenä päivänä lähteneet. Sen vuoksi he eivät
olleet voineet käydä katsomassa paikkoja muutamaan päivään. Perheen
keskikokoinen oli nukkunut heidän pesävuoteessaan. Toivottavasti siellä ei ollut
tehty mitään suurimuotoisia siivoustoimenpiteitä. Keskikokoiselta jäi usein vuoteeseen
ruuanjätöksiä murusina. Mamma piti erityisesti popcorninmurusista vaikka
suola ei teekään hyvää hänen koivilleen. Serkut saapuivat aamun valjetessa
auttamaan muuttopuuhissa. Viimeisen kerran he kävivät varoituslitanian läpi poikasten
kanssa.
- Varokaa
herkkuansoja, joissa on juustoa houkuttimena. Niitä lähelle ei mennä vaikka
miten mieli tekisi. Sinisiä murusia ei myöskään saa syödä. Lattajalkaisperheen
isä jättää niitä yleensä uunin taakse. Jostain syystä eivät pidä meistä, vaikka
elämme siististi. Varokaa erityisesti sitä valkoista kissaa. Se ei tunne armoa,
jos saa kiinni.
Mamma siivosi kotikolon
siistiksi, jotta sinne olisi mukava palata kevään tullen. Kaikki irtain
otettiin mukaan. He saapuivat tuttua reittiä sisätiloihin ja siitä suoraan vintille.
Mamma järjesti pesän suurimman sängyn keskelle. Autuaana hän venytteli viimein
koipiaan saatuaan kaiken valmiiksi. Poikaset juoksivat riemastuneina seinien
välissä ylös ja alas. Ihme kyllä kissaa ei ollut näkynyt tänään missään. Ilmeisesti
sen isäntäväki oli tullut käymään. Veisivätpä katin mennessään. Ensimmäisenä
iltana oli herkkuateria, herkkusienipizzaa homeella ja jälkiruuaksi hapatettua
maitoa popcornien kanssa.
Syksy sujui leppoisasti.
Vaikka mökissä lämpö laski, oli siellä kuitenkin kuivaa ja ruokaa oli riittänyt
koko porukalle. Lattajalkaiset kävivät kylminä aikoina sen verran harvoin ja
pienellä porukalla, ettei pesää tarvinnut siirtää muualle. Ainoaksi ongelmaksi
olivat muodostuneet poikasten pitkästyminen ja sen myötä niiden käyminen
uppiniskaisiksi ja nokkaviksi. Alkoivat olla jo sen verran isoja, että
janosivat vaaran viehätystä. Lattajalkaisten tullessa juoksentelu seinien
välissä oli ehdottomasti kielletty, koska se tiesi aina herkkuansojen
ilmestymistä kulkureiteille. Tätähän poikaset eivät uskoneet vaan viikset
väpättäen niiden oli käytävä uhmaamassa kohtaloaan alakerran makuuhuoneessa
rapistellen siellä kunnes isäntäväki heräsi. Sitten ne säntäsivät kihisten
karkuun. Mamma oli eräänä marraskuun pimeänä iltana pyöräyttänyt uuden
poikueen, seitsemän somaa hiiriprinsessaa. Hänellä meni aika nyt niiden kanssa
eikä hän ehtinyt vahtia isompia. Keväällä nämä saisivat muutenkin muuttaa jo
omilleen.
Ikäviltä menetyksiltäkään
ei talven aikana vältytty. Wilhelm menetti häntänsä tavoitellessaan herkkuansan
mehevää Brie-palaa. Se oli niin kammottavaa kuunneltavaa, että sitä on vaikea
edes ajatella saamatta kylmiä väreitä. Aurora sen sijaan ei ollut yhtä onnekas,
jos nyt niin voi tässä tapauksessa sanoa. Hän jäi valkoisen kissan kynsiin,
kirjaimellisesti. Kissa oli päässyt sisään avoimeksi jääneestä kissaluukusta.
Aurora oli juuri silloin saanut ahmittua yliannostuksen kaapista löytämäänsä
toissajouluista wienernougatia eikä sen vuoksi ollut kovin vikkelä
liikkeissään. Rauha hänen sielulleen.
Sitten saapui joulu ja
alkoi mahdoton vilske mökissä. Se toi tullessaan ihanaa lämpöä nurkkiin.
Sisälle tupaan kannettiin ihka oikea puu. Sen oksille ripustettiin valoja eli
pimeän turvin ei päässyt enää liikkumaan. Lattajalkaisten väki lisääntyi, joten
pesäpaikka oli siirrettävä seinän koloon. Se ei kuitenkaan haitannut, koska
vastineeksi tuli runsaasti pöydille jätettyjä herkkuja. Aina välillä kuulimme,
kun joku naisväestä kiljaisi löytäessään jätöksemme. Silloin lattioille
ilmestyi aina hetkeksi juustoansoja ja pesuaineen kirpeä tuoksu leijui ilmassa.
Ahneet pikkuiset oli vaikea pitää pois herkkuansojen luota.
Suurin järkytys tuli, kun
hälinä oli isoimmillaan. Tupaan kannettiin autosta laatikko, josta asteli
valtavan kokoinen punainen kissa. Puhuivat jostain Pyhästä Birmasta. Oli
kutsuttava hätäkokous koolle. Poikaset oli pidettävä pelkästään vintillä.
Koituisiko tämä Hermanniksi kutsuttu punainen paholainen koko hiiriperheen
kohtaloksi? Vähitellen kissa asettui taloksi kierreltyään matalana hiipien
kaikki nurkat ja huonekalujen aluset. Vintille se ei jostain syystä tullut
ollenkaan, ainakaan vielä. Sen sijaan se näytti pitävän kynsillään talon
valkoiset räyskyttäjät kurissa.
Syy kissan laiskahkoon
liikehtimiseen selvisi ruoka-aikaan, kun sille aseteltiin pilkottu ruoka-annos
kultareunaiseen kulhoon. Urbaani kissaraukka oli saanut lautaselleen niin
paljon keitettyä, muussattua kalaa sekä tv-mainosten herkkuaterioita, ettei se
tuntenut tarvetta saalistukseen. Whiskasin hyytelöidyt tonnikalapallerot olivat
turruttaneet sen ikiaikaisen metsästysvietin. Punainen tuuhea karva peitti sen
pyöreää vartaloa. Kissamaisen ketterät liikkeet olivat verhoutuneet
elintasorasvakerroksen alle. Poikaset irvailivat sille niin surutta, että
lopulta oli vihellettävä peli poikki. Ei pidä leikkiä kohtalolla. Kissoilla
sanotaan olevan yhdeksän elämää, hiirellä vain yksi. Voiko hiiri tuntea sääliä kissaa
kohtaan? Hän pelkäsi sen saavan sydänkohtauksen poikasten juoksuttaessa sitä
pitkin vintin laminaatteja, kun se oli vihdoin päässyt rappuset ylös ja saanut
kai jonkin vainun. Sen emäntä oli kuitenkin ihan herttainen vanha rouva, jonka
ääni tosin kohosi falsettiin jonkun hiiriperheestä nähdessään.
Joulun notkuvien
herkkupöytien ja uudenvuoden rakettien räiskeen mentyä tupa hiljeni jälleen.
Pakkaset koettelivat luontoa ja eläimiä. Valon määrä alkoi kuitenkin lisääntyä
vähitellen ja mamma alkoi puhua kotiin pääsystä. Talvikuukausien aikana hän oli
pyöristynyt liikunnan puutteen vuoksi ja kotikolon suuaukko alkoi uhkaavasti
näyttää liian pieneltä. Seuraavan täydenkuun aikaan syy pyöristymiselle
kuitenkin selvisi hänen pyöräyttäessään jälleen kahdeksan suloista karvatonta
jälkeläistä. Vanhin niistä oli ilmiselvästi tullut isäänsä. Tomerana se vahti,
että kaikki pääsivät vuorollaan syömään.
Kuten sananlaskukin
sanoo, alkoi maaliskuu näyttää maata ja kotikolon kutsu kävi
vastustamattomaksi. Takaisin kotiin oli muuttamassa enemmän väkeä kuin
lähtiessä. Vanhimmat poikaset saisivat tosin etsiä itselleen oman pesäkolonsa
ja perustaa sinne perheensä. Muuttotohinan ollessa kiihkeimmillään huomattiin,
että Waltteri oli kuljettanut poskissaan sinisiä murusia kotikoloon. Hän ei
ollut koskaan voinut vastustaa värillisiä asioita. Amanda oli ehtinyt niitä
myös maistella. Ne koituivat heidän kohtalokseen vaikka niistä oli sanottu ties
miten monet kerrat. Kyyneliä esiliinan helmaan pyyhien mamma lakaisi loput
muruset ulos pesäkolosta ja peitti ne maahan.
Mikään ei voinut
kuitenkaan pilata kotiin pääsyn riemua. Mamma levitteli mukana tuotuja pehmikkeitä
pesäkolon perukoille. Poikaset leikkivät ulkona. Pitkän sisälläolon jälkeen
raikas ulkoilma suorastaan humallutti ne. Ulkona alkoi jo hämärtyä, kun huoli
täytti mamman sydämen. Perheenpää ei ollut palannut viimeiseltä ruuanhakureissultaan.
Kiviaidalla näkyi vain naapurin kissa. Kissamaisen letkeästi se tasapainotteli
kiviaidalla ja pysähtyi pesemään tassuilla naamaansa. Pesutoimet suoritettuaan
se vilkaisi hiirten kotikololle kylläisen näköisenä, suoristi viiksensä ja loikkasi
sitten omalle puolelleen kiviaitaa. Tuosta eleestä mamma ymmärsi, että hänen
oli turha odottaa miestään kotiin. Huomispäivänä hän päätti lähteä naapurikolon
leski-isäntää tapaamaan. Perheeseen tarvittiin mies. Sitten kevät saisi tulla.
Hiirten mökkikausi |
maanantai 1. huhtikuuta 2019
Kotiäidin hiljaisuuden retriitti Katajanokalla
Mitä tekee perheenäiti, kun päivät alkavat näyttää toistensa toisinnolta, Jamie Oliver -paistipannun näkeminen ei enää ilahduta eikä dysonin imuteho hurmaa? Jostain syystä tällä kertaa, kun toistuvat kyselyt siitä, milloin ruoka on, mitä on ruuaksi tai mitä on iltapalaksi alkoivat soida korvissa, en tuntenut houkutusta ajella 250 km mökkimaisemiin.
Niinpä latasin Airbnb -sovelluksen puhelimeen ja aloin haeskella paikkaa, jossa voi syödä eineksiä, kulkea villasukissa ja kääntää kylkeä niin ettei kukaan perheenjäsen koirat mukaanlukien tule liiskatuksi alle eikä kenenkään herätyskello, vessassakäynti tai yskänpuuska herätä yöllä. Halusin toteuttaa kaukaisen unelmani yksiöstä Helsingissä. Olen kautta aikojen ollut asfaltintallaaja. En oikein sopeudu epätasaisille metsäpoluille (kuin hetken mielihäiriössä) tai muutenkaan luontoon samoilemaan. Tokihan luonto rauhoittaa ja metsä laskee verenpainetta, mutta saahan sitä kaupungissakin hukuttua ihmisvilinään ja olla ihan vaan omien ajatustensa kanssa.
Jokin on kuitenkin iän myötä muuttunut. En enää ole kiinnostunut shoppailusta. Hullujen Päivien antia yritin käydä katsomassa sekä perjantaina että lauantaina, mutta ihmispaljous ja kuumuus ajoivat takaisin katukäytävälle. En tarvitse mitään - lukuunottamatta ehkä täydellistä punaista kiiltonahkaista reppua (ehkä se joskus löytyy). Tavaran määrä lähinnä ahdistaa ja sen kiertokulku mietityttää. Lapsille on pakko ostaa uusia (tai käytettyjä) vaatteita, kun he venyvät vanhoista ulos tai kuluttavat ne puhki, mutta loppujen lopuksi itse tulee toimeen aika pienellä. Kudin, kirja ja kännykkä... ehkä myös kynä ja paperia tai läppäri, että saa kirjattua ajatuksensa ylös.
Kriteerini asunnon valinnalle olivat hyvä sänky, meren läheisyys, hiljaisuus ja hyvät yhteydet keskustaan (ilman metroa tai bussia). Varasin nyt vasta toista kertaa Airbnb-asuntoa. Edellisen kerran olin tyttöjen kanssa Rovaniemellä vastaavassa asumuksessa. Tämän pienen otantani perusteella asuntoja yhdistää tietynlainen neutraali tyyli tai sitten silmäni valitsee juuri sellaisen asunnon. Vuokraemäntäni oli minua perjantaina vastassa asunnolla. Jotenkin se tuntuu hassulta ajaa asunnon omistaja pois alta ja asettua itse sinne taloksi.
Perjantai-ilta ja lauantaiaamu meni vielä siinä, että yritin epätoivoisesti riuhtoa ajatuksiani irti arjen pyörityksestä. Aivonystyrät klonksuivat rutiinien raiteilla eivätkä tahtoneet tuottaa mitään luovaa. Niinpä keskityin lueskeluun, löhöilyyn ja Ruudun tuijotteluun. Perjantaina oli pakko käydä täydentämässä jääkaappia. Koska en aikonut laittaa ruokaa enkä myöskään tiskata astioita, oli turvauduttava eineksiin. Hiilijalanjälki oli luultavasti valtaisa. Yhden pikkulusikan jouduin pesemään, koska en keksinyt muuta keinoa tuorepuuron lappamiseen suuhun.
Perjantai-iltana palohälytin aiheutti minulle pientä puuhaa. Hetken mietin, mistä piipitys tulee kuin vanhempani konsanaan vuosia sitten hakiessaan yöllä pikkulintua sisältä. Syylliseksi paljastui eteisen palohälytin, joka tietysti aina sillä hetkellä päätti olla hiljaa, kun pysähdyin sen alle päivystämään.
Lauantaina repäisin itseni irti vuokrayksiön punkasta ja arkisista ajatuksistani. Päätin lähteä kokeilemaan Allas Sea Pool'ia. Suloisen lämmin 27 -asteinen vesi helli uimaria. Altaassa kuului enemmän muita kieliä kuin suomea, mutta siellä oli tilaa polskia. Allas oli fiksusti jaettu nopeiden ja hitaiden uimareiden ratoihin, vesijuoksuun sekä muille polskijoille. Pukeutumis- ja suihkutilat eivät olleet kaksiset, mutta kyllä niissäkin pärjäsi. Samalla tuli hoidettua illan ruokaostokset ja käytyä lasillisella kuplivaa täytetyn croissantin kera.
Sunnuntaina olikin jo ajoissa luovutettava asunto omistajalleen. Oli mukava päästä takaisin kotiin, omaan sänkyyn nukkumaan!
Niinpä latasin Airbnb -sovelluksen puhelimeen ja aloin haeskella paikkaa, jossa voi syödä eineksiä, kulkea villasukissa ja kääntää kylkeä niin ettei kukaan perheenjäsen koirat mukaanlukien tule liiskatuksi alle eikä kenenkään herätyskello, vessassakäynti tai yskänpuuska herätä yöllä. Halusin toteuttaa kaukaisen unelmani yksiöstä Helsingissä. Olen kautta aikojen ollut asfaltintallaaja. En oikein sopeudu epätasaisille metsäpoluille (kuin hetken mielihäiriössä) tai muutenkaan luontoon samoilemaan. Tokihan luonto rauhoittaa ja metsä laskee verenpainetta, mutta saahan sitä kaupungissakin hukuttua ihmisvilinään ja olla ihan vaan omien ajatustensa kanssa.
Jokin on kuitenkin iän myötä muuttunut. En enää ole kiinnostunut shoppailusta. Hullujen Päivien antia yritin käydä katsomassa sekä perjantaina että lauantaina, mutta ihmispaljous ja kuumuus ajoivat takaisin katukäytävälle. En tarvitse mitään - lukuunottamatta ehkä täydellistä punaista kiiltonahkaista reppua (ehkä se joskus löytyy). Tavaran määrä lähinnä ahdistaa ja sen kiertokulku mietityttää. Lapsille on pakko ostaa uusia (tai käytettyjä) vaatteita, kun he venyvät vanhoista ulos tai kuluttavat ne puhki, mutta loppujen lopuksi itse tulee toimeen aika pienellä. Kudin, kirja ja kännykkä... ehkä myös kynä ja paperia tai läppäri, että saa kirjattua ajatuksensa ylös.
Kriteerini asunnon valinnalle olivat hyvä sänky, meren läheisyys, hiljaisuus ja hyvät yhteydet keskustaan (ilman metroa tai bussia). Varasin nyt vasta toista kertaa Airbnb-asuntoa. Edellisen kerran olin tyttöjen kanssa Rovaniemellä vastaavassa asumuksessa. Tämän pienen otantani perusteella asuntoja yhdistää tietynlainen neutraali tyyli tai sitten silmäni valitsee juuri sellaisen asunnon. Vuokraemäntäni oli minua perjantaina vastassa asunnolla. Jotenkin se tuntuu hassulta ajaa asunnon omistaja pois alta ja asettua itse sinne taloksi.
Perjantai-ilta ja lauantaiaamu meni vielä siinä, että yritin epätoivoisesti riuhtoa ajatuksiani irti arjen pyörityksestä. Aivonystyrät klonksuivat rutiinien raiteilla eivätkä tahtoneet tuottaa mitään luovaa. Niinpä keskityin lueskeluun, löhöilyyn ja Ruudun tuijotteluun. Perjantaina oli pakko käydä täydentämässä jääkaappia. Koska en aikonut laittaa ruokaa enkä myöskään tiskata astioita, oli turvauduttava eineksiin. Hiilijalanjälki oli luultavasti valtaisa. Yhden pikkulusikan jouduin pesemään, koska en keksinyt muuta keinoa tuorepuuron lappamiseen suuhun.
Perjantai-iltana palohälytin aiheutti minulle pientä puuhaa. Hetken mietin, mistä piipitys tulee kuin vanhempani konsanaan vuosia sitten hakiessaan yöllä pikkulintua sisältä. Syylliseksi paljastui eteisen palohälytin, joka tietysti aina sillä hetkellä päätti olla hiljaa, kun pysähdyin sen alle päivystämään.
Lauantaina repäisin itseni irti vuokrayksiön punkasta ja arkisista ajatuksistani. Päätin lähteä kokeilemaan Allas Sea Pool'ia. Suloisen lämmin 27 -asteinen vesi helli uimaria. Altaassa kuului enemmän muita kieliä kuin suomea, mutta siellä oli tilaa polskia. Allas oli fiksusti jaettu nopeiden ja hitaiden uimareiden ratoihin, vesijuoksuun sekä muille polskijoille. Pukeutumis- ja suihkutilat eivät olleet kaksiset, mutta kyllä niissäkin pärjäsi. Samalla tuli hoidettua illan ruokaostokset ja käytyä lasillisella kuplivaa täytetyn croissantin kera.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)