Onnenmurusia

Liikunta on asia, joka saa ajatukset rullaamaan päässä ihan eri tavalla kuin normaalisti. Ensin sitä keskittyy siihen, että saa jalkaa toisen eteen. Sitten yrittää olla ajattelematta, miten pitkä matka vielä pitää kävellä, jotta lenkistä olisi yleensäkin jotain hyötyä. Vasta askelten rutinoiduttua, pääsevät ajatukset vapaalle. Alkaa syntyä uusia ideanpoikasia ja pohdinta käynnistyy.

Toisinaan arjen kiireissä tuntuu, ettei ole aikaa omille ajatuksille ja silloin kaikki ideat jäävät ikäänkuin jumiin klonksumaan. Toisinaan pystyn jopa kuvittelemaan, miten ne siellä aivojen koukeroissa törmäävät umpitunneliin eikä niitä pulppua samalla tavoin kuin silloin, kun saavuttaa sellaisen ihanan flow-tilan.

Eilen kävin uimassa ja tuli mieleeni, että silmissäni saattaa olla kovin tyhjä katse, kun suhaan allasta edestakaisin, koska olen usein juuri silloin erittäin vaipunut ajatuksiini. Huomasin nimittäin, että vesijumpassa tapaamani rouva katsoi minua tunnistavasti ja luultavasti ihmettellen, kun en ryhtynyt heti juttusille, mutta oli vaikea ravistaa sitä ajatus/ideointimoodia seurustelumoodiksi käden käänteessä. 

Mutta eihän minun liikunnan iloista pitänyt kirjoittaa vaan onnellisuudesta. Mietin siinä uidessani, että olen kyllä yleensä todella onnellinen. Se on sellaista perusonnellisuutta, joka ei heilahtele vaikka tulee pieniä vastoinkäymisiä tai murheita. Se on sellaista perustyytyväisyyttä elämään. Toki välillä on päiviä, jolloin ei saa mitään aikaiseksi tai päiviä, jolloin jotkin hormonipirulaiset tavoittelevat vallankaappausta kehossa. Silloin kaikki tuntuu kurjalta. Myös nukkumatin saamattomuus tai tehoton unihiekka, saavat ärtymystä aikaan. Uni loppuu pimeinä aamuyön tunteina. Kaikki maailman murheet paisuvat jättiläisvuoren korkuisiksi eikä niillä ole enää mitään kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Mutta nämäkään asiat eivät saa yleensä perusonnellisuutta horjumaan (ainakaan pitkäksi aikaa). 

Lasten kanssa meillä on ajoittain käytössä vihko, johon kirjoitetaan erityisen hankalia asioita listaan. Tämä järeä metodi (vrt. vihalista) otetaan käyttöön silloin, kun murheet valtaavat mielen, saavat vatsan kipristelemään, posket hehkumaan jännityksestä ja tulee tarve mennä peiton alle piiloon. Murheet listataan vihkoon alekkain - hetken oikein mässäillään murheilla. Sitten aletaan miettiä mukavia asioita elämässä. Mietitään mikä mukava asia voisi syödä listalta jonkun ikävän asian. Niillä on nimittäin valta siihen. Toisinaan kaikki murheet tulevat syödyksi, mutta välillä listalle jää joku ikävä juttu. Yksi ongelmanpoikanen on kuitenkin paljon helpompi kestää kuin kokonainen liuta niitä. Etenkin jos vielä yhdessä keksitään, miten tätä asiaa olisi helpompi lähestyä.

Mutta palatakseni taas siihen uintisessioon ja pohdintaani onnellisuudesta. Mietin siinä uidessani, että onko minua siunattu jotenkin erityisen suurella määrällä tätä paljon puhuttua resilienssiä vai poiminko vaan päivän mittaan kuvitteelliseen koriini niin paljon onnenmurusia, että tunnen sen myötä itseni onnekkaaksi. Onnenmurusia ovat ne pienet onnistumisen hetket; hyvät keskustelut (tai yleensäkin joku sanallinen kanssakäyminen) lasten kanssa, onnistunut aamupäivä puolison kanssa, sujuvasti soljuneet askareet kotona, auringonpaiste, onnistunut valokuva pihan ensimmäisestä krookuksesta tai mukava kommentti tiktokissa sekä rauhallisesti nukuttu yö. Mukavat asiat kantavat pitkälle ikävempien hetkien yli. 

Miten sun onnellisuusmittarin laita on?