Lapsi kysyy, onko nyt sota. Vastaan, että on. Nyt on sota - Euroopassa, ei Suomessa. Lapsi kysyy, voiko se tulla Suomeen. Vastaan, ettei se nyt ole tulossa Suomeen. Sota on nyt Ukrainassa. Venäjä on hyökännyt sinne. Lapsi jatkaa itse todeten, että sota voi kuitenkin tulla myös Suomeen.
Lapsella ei ole mitään käsitystä sodasta. Hän rinnastaa sen tietokoneen, kännykkäpelien ja pelikonsolien maailmaan. Hänellä ei ole ollut isoisiä, jotka olisivat olleet sodassa tai isoäitiä, joka olisi hoitanut kotirintaman työt miesväen ollessa rintamalla. Hän ei ole kuullut tarinoita haavoittuneista tai rintamalla kaatuneista. Hän on sitä sukupolvea, jolle tarinat eivät ole enää kantautuneet. Hän on sitä sukupolvea, jonka ei pitänyt joutua kohtaamaan sotaa.
Nyt se on kuitenkin lähellämme.
Kouluissa on tänä päivänä paljon eri kansallisuuksia. Kaveripiireissä puhutaan viroa, venäjää ja muitakin kieliä. Hiihtolomalla ei välttämättä mennä mummolaan tai laskettelemaan vaan mennään Viroon, Venäjälle tai Latviaan. Ympärillämme on paljon enemmän kansallisuuksia kuin ennen. Samaten tiedon siirron nopeus ja sosiaalinen media kutistaa maailmaamme entisestään. Näemme livenä netistä asioita, mistä ennen luimme lehdestä seuraavana päivänä. Jos aikuisella on joskus vaikea ymmärtää etäisyyksiä niin miten vaikeaa se onkaan sitten lapselle.
Kirjoitin tämän helmikuussa, mutta se jäi silloin julkaisematta. Lasten kanssa näitä asioita ei ole puitu hetkeen, mutta edelleen lähellämme tapahtuvat asiat tuntuvat pahalta ja väärältä, joten julkaisen nämä pohdinnat nyt.
