in memoriam - Brutus -

Brutus oli perheemme ensimmäinen koira... sitä ennen ei ollut kuin maakotilo, jonka nimi oli Emma (nimi oli jo annettu perheessä, josta haimme sen). Brutuksen nimeä pohdittiin pitkään ja hartaasti. Olimme käyneet Jitterbop -kennelissä katsomassa pentuja ja testaamassa, saisiko koira-allerginen mieheni oireita siellä – ei saanut. Bichon friset ovat sellaisia, että ne eivät juurikaan allergisoi, mutta eihän siitä voida mitään takeita antaa. Meidän perheemme kaksi koira-allergista eivät ole koskaan saaneet oireita näistä palleroista.

Koska koira oli pieni, niin päätimme, että sillä pitää olla edes iso nimi. Niin Brutuksesta tuli Brutus. Aika monesti sen ollessa pieni, tuli lausuttua tuo kuolematon lausahdus ’sinäkin Brutukseni’, kun esim. WC-paperi ulottui WC:stä ulko-ovelle töistä tullessa tai kun kutimet oli sotkettu tuhannen solmuun tai roskis oli lajiteltu WC:n lattialle ja parhaat palat nautittu.

Brutus oli melko nuoresta asti mukanani töissä vanhusten tassuterapeuttina. Se herätteli hoivakodin asukkaita aamuisin, vastaanotti rapsutuksia, toimi ulkoiluseuralaisena jne. Palkkioksi se sai kinkkua ja erinäisiä muita herkkuja sosekeitosta lihakeiton sattumiin.

Vain kaksi kertaa kävi vahinko. Kerran Brutus söi lattialle pudonneen särkylääkkeen ja jouduttiin oksettamaan. Toisella kertaa meni käytetty haavasidos, joka oli varmaan sangen herkullinen Brutuksen mielestä, mutta minulle aiheuttaa yhä ällötyksen tunteen, kun muistelen sitä yöllistä episodia, kun se tuli oksennuksen mukana ulos. Mutta muistoja ainakin riittää.

En tiedä, oliko Brutus syntyjään tavallista herkkävaistoisempi vai kehittyikö se sellaiseksi tassuterapeutin hommassaan. Ei ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun meille tuli joku ystävämme kylään ja Brutus parkkeerasi aivan hänen kylkeensä kiinni. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että elämässä oli ollut jotain surua ja Brutus oli sen vaistonnut ja asettunut lohduttamaan. Brutus kyllä muutenkin valitsi ystäväporukoista yhden, kenen kanssa alkoi tehdä tuttavuutta. Naureskelimme, että Brutus valitsi ’heikoimman lenkin’, jolta sai eniten raprutuksia.

Alunperinhän Brutus otettiin tyttärellemme terapiakoiraksi, mutta näin siitä tuli laajemmankin yhteisön terapeutti, joka jätti tassunjälkiään monen sydämeen. Pari kertaa Brutuksesta tehtiin lehtijuttu. Harvemmin olen nähnyt toimittajaa niin lattialla pyörimässä kameran kanssa. Harmikseni olen nuo lehtijutut johonkin kadottanut.

Vaihtaessani työpaikkaa, myös Brutus vaihtoi työasunsa väriä punavalkoraidasta ruskeansävyiseen. Brutus oli oppinut, että aamulla puetaan paita päälle. Se osasi jo nousta takajaloilleen, että paita oli helppo sujauttaa ylle. Viimeisinä Billebeinon collegea ei ennätetty kauaa pitää.

Uudessa työpaikassa havaitsin, että vanhukset eivät aluksi huomanneet, mikä lattioilla vipelsi. Vähitellen se alkoi kuitenkin saada huomiota. Eläimet ja musiikki ovat sellaisia asioita, jotka puskevat läpi dementoivan sairauden aiheuttamasta ilmeettömyyden muurista. Se, kun näkee muistamattoman vanhuksen tapailevan tutun laulun sanoja tai hänen ilmeensä kirkastumisen havaitessaan lemmikkieläimen, tuntuu joka kerta ihmeeltä. Brutus oli yksi pieni ihmeidentekijä.

Jotta tämä nyt ei menisi aivan hempeilyksi ja ylistykseksi (vaikka sellaisiahan muistokirjoitukset yleensä ovat) niin olihan Brutuksella toki myös vastustajansa. Eiväthän kaikki pidä koirista – kaikki eivät pidä ihmisistäkään. Brutus piti toisinaan huolta reviirinsä merkkaamisesta ja ymmärrettävästi se ei ollut kaikkien mieleen. Myös haukkukonsertot olisi voinut jättää vähemmälle, kuten myös sen mamin työoven alaosan raapimisen.

Viimeiset seitsemän vuotta Brutus sai hoitaa terapiahommia kotosalla. Brutus laajensi osaamistaan sosiaalityöntekijöiden tapaamisiin ja asiakassuunnitelmapalavereihin. Se harjaantui käymään lenkeillä sosiaalityöntekijän ja lapsen kanssa luoden näin rennon ilmapiirin, jolloin lapsen oli helpompi jutella sosiaalityöntekijänsä kanssa kipeistäkin asioista. Aikaisemmassa työssään se ei ollut juurikaan palavereista piitannut. Osastokokoukset ja tiimipalaverit se oli lähinnä nukkunut läpi leuka pöydän reunaan tuettuna näennäisen kiinnostuneesti.

Voisin kirjoittaa tätä vaikka miten pitkään. Näitä Brutukselle luontaisia juttuja oli niin paljon. Tulemme aina muistamaan sen suuren persoonasi. Mökille meno oli Brutukselle aina mieluisaa ja sieltä hän sai myös viimeisen leposijan.

Onnenmurusia

Liikunta on asia, joka saa ajatukset rullaamaan päässä ihan eri tavalla kuin normaalisti. Ensin sitä keskittyy siihen, että saa jalkaa toisen eteen. Sitten yrittää olla ajattelematta, miten pitkä matka vielä pitää kävellä, jotta lenkistä olisi yleensäkin jotain hyötyä. Vasta askelten rutinoiduttua, pääsevät ajatukset vapaalle. Alkaa syntyä uusia ideanpoikasia ja pohdinta käynnistyy.

Toisinaan arjen kiireissä tuntuu, ettei ole aikaa omille ajatuksille ja silloin kaikki ideat jäävät ikäänkuin jumiin klonksumaan. Toisinaan pystyn jopa kuvittelemaan, miten ne siellä aivojen koukeroissa törmäävät umpitunneliin eikä niitä pulppua samalla tavoin kuin silloin, kun saavuttaa sellaisen ihanan flow-tilan.

Eilen kävin uimassa ja tuli mieleeni, että silmissäni saattaa olla kovin tyhjä katse, kun suhaan allasta edestakaisin, koska olen usein juuri silloin erittäin vaipunut ajatuksiini. Huomasin nimittäin, että vesijumpassa tapaamani rouva katsoi minua tunnistavasti ja luultavasti ihmettellen, kun en ryhtynyt heti juttusille, mutta oli vaikea ravistaa sitä ajatus/ideointimoodia seurustelumoodiksi käden käänteessä. 

Mutta eihän minun liikunnan iloista pitänyt kirjoittaa vaan onnellisuudesta. Mietin siinä uidessani, että olen kyllä yleensä todella onnellinen. Se on sellaista perusonnellisuutta, joka ei heilahtele vaikka tulee pieniä vastoinkäymisiä tai murheita. Se on sellaista perustyytyväisyyttä elämään. Toki välillä on päiviä, jolloin ei saa mitään aikaiseksi tai päiviä, jolloin jotkin hormonipirulaiset tavoittelevat vallankaappausta kehossa. Silloin kaikki tuntuu kurjalta. Myös nukkumatin saamattomuus tai tehoton unihiekka, saavat ärtymystä aikaan. Uni loppuu pimeinä aamuyön tunteina. Kaikki maailman murheet paisuvat jättiläisvuoren korkuisiksi eikä niillä ole enää mitään kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Mutta nämäkään asiat eivät saa yleensä perusonnellisuutta horjumaan (ainakaan pitkäksi aikaa). 

Lasten kanssa meillä on ajoittain käytössä vihko, johon kirjoitetaan erityisen hankalia asioita listaan. Tämä järeä metodi (vrt. vihalista) otetaan käyttöön silloin, kun murheet valtaavat mielen, saavat vatsan kipristelemään, posket hehkumaan jännityksestä ja tulee tarve mennä peiton alle piiloon. Murheet listataan vihkoon alekkain - hetken oikein mässäillään murheilla. Sitten aletaan miettiä mukavia asioita elämässä. Mietitään mikä mukava asia voisi syödä listalta jonkun ikävän asian. Niillä on nimittäin valta siihen. Toisinaan kaikki murheet tulevat syödyksi, mutta välillä listalle jää joku ikävä juttu. Yksi ongelmanpoikanen on kuitenkin paljon helpompi kestää kuin kokonainen liuta niitä. Etenkin jos vielä yhdessä keksitään, miten tätä asiaa olisi helpompi lähestyä.

Mutta palatakseni taas siihen uintisessioon ja pohdintaani onnellisuudesta. Mietin siinä uidessani, että onko minua siunattu jotenkin erityisen suurella määrällä tätä paljon puhuttua resilienssiä vai poiminko vaan päivän mittaan kuvitteelliseen koriini niin paljon onnenmurusia, että tunnen sen myötä itseni onnekkaaksi. Onnenmurusia ovat ne pienet onnistumisen hetket; hyvät keskustelut (tai yleensäkin joku sanallinen kanssakäyminen) lasten kanssa, onnistunut aamupäivä puolison kanssa, sujuvasti soljuneet askareet kotona, auringonpaiste, onnistunut valokuva pihan ensimmäisestä krookuksesta tai mukava kommentti tiktokissa sekä rauhallisesti nukuttu yö. Mukavat asiat kantavat pitkälle ikävempien hetkien yli. 

Miten sun onnellisuusmittarin laita on?