Äitiys eri näkökulmista

Noin 35 vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa äitiyden porteilla. Olimme vuotta aiemmin muuttaneet rivarikaksioon silloisen puolisoni kanssa. Podin vakavaa pesänrakennusviettiä ja vauvakuumetta. Koin onnistuneeni tehtävässäni matkalla äitiyteen, kun raskaustesti noin vuoden kuluttua näytti positiivista. Hurmiossa hommasimme kaikki härvelit imetystyynystä syöttötuoliin (silloin ei onneksi ollut vielä tuttipullojen kuivaustelineitä. Sen aika tuli vasta kuopusta odottaessani). Synnytys pelotti, mutta psyykkasin itseäni katselemalla äitejä kahden lapsen kanssa. Pohdin, että sitä toista lasta ei olisi, jos ensimmäisen synnytys olisi ollut aivan hirvittävän kammottavaa.

Eihän tämä matka äitiyteen näin suoraviivainen ollut, koska sukulointimatkalla Ruotsiin, mistä hain ensimmäiset langat vauvaneuleisiin (surkealla ruotsinkielelläni), meinasin myös menettää vauvani. Laivalla alkaneen runsaan verenvuodon vuoksi jouduin vuodelepoon. Muistan aina lääkärin sanat, kun en suostunut jäämään sairaalasänkyyn lepäämään vaan halusin kotiin omaan sänkyyni. Hän totesi 'sinunpa on raskautesi'. Onneksi en silloin tiennyt, että tämä tulisi toistumaan lähes jokaisessa raskaudessani. Viimeisellä kertaa minulla oli jo aika kaavintaan, mutta niinpä se läheskaavittu opiskelee nyt itse sairaanhoitajaksi. Tie äitiyteen ei aina ole hehkuvaa hyvänolontunnetta se on myös raastavaa rakkautta.

Miksi sitä muuten sanotaan raskaudeksi? Ohjaako se jo meitä ajattelemaan, että se aika tulee olemaan raskasta. No, nyt olen käyttänyt paljon palstatilaa ensiaskeliin äitiyteni ajoittain kivikkoisella polulla. Ei vaan, se on ollut pääsääntöisesti onnen täyteistä aikaa. Olen aina tilaisuuden tullen sanonut, että äitiydessä ei tule koskaan valmiiksi. Jokainen lapsi toimii eri tavalla ja yrittäessään epätoivoisesti kasvattaa lastaan ihanteellisesti välttäen omien vanhempien (muka) tekemiä kasvatusvirheitä, kasvaa itse vähintään yhtä paljon. Kun hetkeksi saa hallinnan tunteen, huomaa seuraavassa hetkessä olevansa taas rähmällään uuden asian edessä. Kehitysvaiheet seuraavat toisiaan eikä kukaan levitä varoituskylttejä niiden tullessa. 

Kun mietin äitiyttä niin se on tavallaan arvostettua, mutta toisaalta ei. Äitiys herättää paljon tunteita, kuten myös lastenkasvatus. Kukapa osaa paremmin kasvattaa lapsesi kuin ympärillä olevat ihmiset mielipiteineen. Kun jäät kotiin lapsen kanssa, olet VAAN kotona. Kun menet töihin heti äitiysloman jälkeen, olet urakeskeinen. Totuus on, että lapsen kanssa joudut olemaan 101%:sti läsnä koko ajan, silmät sekä edessä että takana. Lapsi huomaa, jos yrität fuskata ja vaatii huomiota keinolla millä hyvänsä. Muistaakseni Kotiliesi -lehdessä oli vuosikymmeniä sitten kirjoitus siitä, miksi lapsi kiukuttelee enemmän vanhempien ollessa väsyneitä. Artikkelissa kirjoitettiin lapsen testaavan, ovatko vanhemmat 'menneet rikki', kun eivät reagoi entiseen malliin. Tämähän johtaa noidankehään, jossa vanhemmat uupuvat entistä enemmän, ellei tätä kierrettä saada poikki. Tämän päivän kännykkäkulttuuri sopii myös teemaan. Tätä ei ole nyt mitenkään tarkoitus yleistää tai hymistellä. Itsekin elän kännykkä kädessä, mutta lapsen huomatessa vanhemman keskittyvän hänen sijaansa siihen ruutuun, hän hakee huomiota entistä voimakkaammin kunnes sitten jossain vaiheessa luovuttaa ellei saa vastakaikua.

Uusperheen aikaan totuttelimme jaettuun vanhemmuuteen. Silloin ei tosin vielä puhuttu asiasta sillä nimellä. Se toi mukanaan positiivisia ja negatiivisia asioita. Lomia ei enää suunniteltu ydinperheenä vaan mielipidettä kysyttiin myös exiltä ja heidän nykyisiltään. Palapeli monimutkaistui ja vanhemmuutta haastettiin ajoittain toden teolla. Nyt ei ole tarkoitus sysätä vaikeuksia exien niskaan vaan todeta se, että helppoa ei aina ollut. Vaikka olimme alusta asti sopineet, että kaikki lapset ovat saman arvoisia, on omalta lapselta kuitenkin jossain määrin helpompi sietää esim. kiukuttelua kuin toisen lapselta. 

Uusperheaika oli hyvää valmentautumista sijaisperheyteen. Silloin toisaalta koin, että koko hankkimani äitiyskokemus tuli nyt todella tarpeeseen. Toisaalta kuitenkin tuntui, etten hallitse tätä ollenkaan. Minulla oli vääränlainen ääni satujen lukemiseen, olin väärän muotoinen vääränvärisillä hiuksilla. Kumarruin väärällä tavalla pukemaan lapsen kenkiä. Miksen mennyt kyykkyyn, enkö pystynyt. Pystyisikö minuun edes luottamaan? Uskon kuitenkin, että näiden läpi käymiemme haasteiden kautta meistä on tullut vanhempina ja minusta äitinä entistä vahvempia ja parempia. Ikinä en kuitenkaan koe tulevani valmiiksi äitiydessä. Aina tulee eteen jotain uusia asioita, joihin lähden hakemaan ratkaisua joko vähän mutu-tuntumalla hakuammuntana tai sitten asiantuntijoiden avulla. 

Aikaisemmassa työssäni hoitoalan esimiehenä kuulin rekrytointitilantesisa usein luonnehdinnan 'tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa'. Ajattelin varmasti itsekin näin itsestäni silloin. Nykyään tekisi mieli nauraa röhönaurua tuossa kohtaa. Voin kertoa, etten todellakaan tule toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Vuorovaikutukseen tarvitaan aina kaksi puolta ja se käy hankalaksi, jos toinen osapuoli ei halua (tai ei pysty) toimia yhteistyössä kanssasi. 

Ajattelin kirjoittaa tähän loppuun niinkin kliseisen lauseen, että jokainen vanhempi on varmasti se paras isä tai äiti sille omalle lapselleen. Jätän tämän lauseen nyt tähän, koska pääsääntöisesti se pitää paikkansa, mutta sitten on tietysti niitä poikkeuksia, joista luemme lehtien lööpeistä. 

Oma äitiyteni matka on ollut hyvin monisyinen ja kiemurteleva. Jokainen lapsi on minulle rakas niin omat, bonuslapset kuin sijaislapsetkin sekä luonnollisesti lastenlapset. Edelleen ruokapöytäämme mahtuu myös lasten kaverit ja kännykän yhteystietoluetteloni on täynnä sen-ja-sen äitien ja isien puhelinnumeroista. Pöytäämme on kutsuttu myös laajennetun perheemme vanhempia, isovanhempia, kummeja, exiä, sisaruksia jne. Ulkopuolisten on sitä varmasti vaikea ymmärtää miten laaja se laajennettu perhe on. Jokaisen lapsen päätä haluaisin ohimennen silittää, mutta jokainen heistä ei sitä pysty ottamaan vastaan. Jokainen päivä äitinä ei ole hyvä päivä. Olen itse ärtynyt tai lapsella on huono päivä, mutta se ei poista sitä, etteikö jokainen lapsi olisi rakas.

💖💖💖

Kirje minulle

Blogini on saanut levätä taas kesästä asti melko rauhassa. Toivottavasti joku satunnainen kulkija on kuitenkin tämän narisevan oven avannut ja kurkannut tarinoideni arkistoon. Koska kirjoittaminen kuitenkin on rakas harrastukseni, kyselin joku päivä tiktokissa seuraajiltani aiheita mahdollisiin blogikirjoituksiin. Ajattelin näin laittaa harmaita, nuupahtaneita aivosolujani liikkeelle vähitellen. Ideoita kirjoituksiin tulikin melkoisesti ja kaikki niistä tuntuivat yllättävän hyviltä. Sormenpäissä alkoi kihelmöidä suloisesti ja niinpä päätin ryhtyä kirjoituspuuhiin. 

Ensimmäiseksi aiheeksi valitsin 'Kirjoita itsellesi kirje 10 tai 20 vuoden päähän'. Koska 20 vuotta tuntui todella pitkältä ajalta, päädyin tuohon 10 vuoteen (eli vuoteen 2034), johon mielikuvitukseni vielä jollain lailla riittää. 

Moi!

Ajattelin kirjoittaa, sinulle kirjeen täältä menneisyydestä, kun kohta vietät synttäreitä ja täytät 68 vuotta (tai onhan siihen nyt vielä yli kuukausi). Luultavasti olet jo kehitellyt hyvää seitsemän kympin kriisiä ja voivotellut miten vanha oletkaan ja seuraako sinua enää kukaan tiktokissakaan tai mikä se sovellus nyt sitten onkaan. Tuli mieleen se vaan siitä, kun ennen kuuskymppisiäkin yritit saada sitä kriisiä aikaan (tai pelkäsit ehkä sitä vanhenemista ja vetreyden hiipumista), mutta sitten sekin tasavuosi vaan humpsahti ohi niinkuin nämä vuodet tapaavat vilahtaa - ainakin näin jälkeenpäin ajatellen. 

Siitähän on nyt pari vuotta vasta, kun kokonaan muutitte mökille. Kaipa se oli sellainen pehmeä lasku sinne, kun Timo hivuttautui mökille jo sinua aiemmin yhä pidemmiksi ajoiksi aina olosuhteiden salliessa. Pitihän sitä mökkiä vähän kuntoonkin laittaa sitä varten, kun kokonaan sinne muutitte. Vaikka tuntui, että jatkuvasti jotain remppaa oli sielläkin tehty niin kyllähän se jo vuosien aikana oli taas kulahtanut ja hiiretkin temmeltäneet.

Terasseja mökille ei ilmeisesti enää ilmestynyt lisää, mutta pihakalusteisiin sekä kesäkeittiöön piti vähän panostaa. Siitähän puhuttiin myös vuosia, mutta aina se jäi jonkun muun tarpeen alle, kuten kylppärikin (joka kuitenkin sitten saatiin). Muuton myötä tietysti piti panostaa vähän mukavuuteen ja käytännöllisyyteen. Niin kutsuttu päämakuuhuone (jotain opittu niistä runsaasta määrästä sisustusohjelmia, mitä katsottiin) sai pitää punaiset tapettinsa, mutta uudistitte huonetta muuten viipyilemistä suosivaksi. Sänky vaihtui moottoroituun (kotoa tuotu - oi, miten se painoikaan), jotta vanhat luut saa helpommin ylös, kun on aikansa nauttinyut rennosta aamusta. Vaatekaappi sai kevyemmin liikuteltavat ovet ja seinän peili vaihtui TV-ruutuun. Tästä jouduitte varmaan käymään vääntöä, kun aikoinaan oli päätetty, ettei mökille tule TV:tä ollenkaan. Mutta ajat muuttuvat ja ihmiset tarpeineen sen mukana.

Keittiö ja tupa saivat pysyä pitkälti ennallaan. Lasten lelut oli jo joitakind vuosia sitten saatu pakata pois odottamaan seuraavaa sukupolvea. Vintti on kai pääasiassa nuorison käytössä (kun ei kai ne sinun polvesi ole siitä vetreämmäksi käyneet) - tai eihän ne lapsetkaan nyt enää mitään nuoria ole, kun ovat jo neljänkymmenen molemmin puolin.

Teillä taitaa silti edelleen olla se sama jako, että Timo viihtyy mökillä ja puuhastelee siellä joko rempan tai joidenkin muiden askareiden parissa ja sinä sit taas olet enemmän sellainen kaupunkilaishiiri.  Sehän on nyt hyväkin, kun äitikin yhä enemmän tarvitsee apuja siellä kotosalla. On kyllä hienoa, että hän on pystynyt kaikki nämä vuodet siellä itsekseen olemaan (tai Hermannin kanssa tietysti). Hermannikin on käynyt jo aika vanhaksi. Onhan sekin nyt jo viidentoista. Kyllä ne kissat vanhemmaksi elävät kuin koirat, se on nyt tässä todettu, mutta kyllä se patterin päällinen alkaa olla se paikka, mistä Hermannin yleisimmin löytää. Onneksi siinä mummulassa on tilaa, että mahtuu nukkumaan tarvittaessa, jos tekee mieli tulla ihmisten ilmoille sieltä metsän keskeltä. Sinne ei ole muuttovoittoa syntynyt, ennemminkin loputkin lähtee. On se kumma, miten ihmisten pitää tuppautua pienelle alueelle kaikkien vaikka Suomessa riittäisi tilaa, missä asua ja aika monella alalla on pystynyt jo pitkään tekemään etätöitäkin koronavuosista lähtien (vaikka kuka niitäkään enää muistaa, kun pöpöjä on senjälkeen tullut uusiakin vähintään yksi vuodessa). Kai ne etätyöt tehdään ennemmin aurinkorannikoilla kuin metsässä keskellä ei mitään, johon pizzataksi tai ruuan verkkokauppa ei kuljeta.

Katselen tässä teidän vanhan kodin ikkunasta ulos pimeään iltaan samalla, kun kirjoitan tätä. Ulkona sataa taas lunta ja pakkasta on joitakin asteita. Nuorena sitä ajatteli, etten minä ainakaan koskaan ala ajatella niitä eläkevuosia sillälailla odottavasti. Mutta ihmeesti se mieli vaan muuttuu matkan varrella ja ajatukset kääntyvät ajattelemaan, että mitä sitten. Nythän sinä jo tiedä, mitä sitten kävi. Kahdessa vuodessa on jo elämänrytmi löytynyt eläkeläisenäkin. 

Perhehoitajuudesta eläkkeelle lähtö on vähän erilaista kuin ulkoiselta työnantajalta. Ei voinut vaan palauttaa työpaikan avaimia, kännykkää, työvaatteita ja tietokonetta sekä siivota työpöytänsä ja mappinsa. Piti vähitellen hivuttautua oloneuvoksettaren rooliin niin henkisesti kuin fyysisesti. Piti odottaa, että lapset kasvoivat täysi-ikäisiksi, saivat koulunsa käytyä ja omat siivet olivat riittävän vahvat kantamaan. Vuosien varrella oli jo puhuttu, että tulette sitten mökillä käymään ja tulivathan ne. Kesti hetken, että saivat elämän rullaamaan. Toiset nopeammin, toiset hitaammin, mutta vähitellen jokainen löysi oman paikkansa ja muisti vielä reitin mökille - sen mökkitien (vieläkö Arttu Wiskari esiintyy?). 

Tunsit aina tuskaa siitä, kun et pystynyt pienten lastenlasten elämässä olemaan niin paljoa kuin olisit halunnut, koska elitte itsekin sitä lapsiperhearkea ja kuitenkin kauempana niistä pienistä. Nyt ne pienetkin on jo isoja, mutta onneksi yhteys on kuitenkin säilynyt. Nuorimmainenkin menee kohta yläluokille ja mummi on tietysti edelleen tärkeä, mutta kaverit menevät luonnollisesti edelle. Enää ei puhelimessa leikitä kukkuu-leikkejä, mutta onneksi mummi ja ukki kelpaavat yhä mökkeilyseuraksi vaikka onkin kiva, jos kavereitakin saa mukaan. 

Mitäpä minä sinulle muuta kirjoittaisin? Toivottavasti olet säilyttänyt positiivisen mielen ja vireän elämänasenteen sekä pitänyt myös muuten itsestäsi huolta. Muistat kai, että on tärkeää olla itse kunnossa, jotta jaksaa jakaa välittämistä ja hyvää mieltä myös läheisille. Vieläkö sinulla on se ilahdutuslista? Vihalistasta ei niin väliä. Se taisi käydä jossain vaiheessa tarpeettomaksi - mutta oli toimiva aikanaan. 

Ajatella, että monet ystävät ovat kulkeneet rinnallasi jo vuosikymmenten ajan. Viimekesänähän kävitte ystäväsi kanssa kauan sitten suunnitellulla Lapin reissulla. Se oli mahtavaa, mutta vaati vähän aikaa, että toteutui, koska se vaati toteutuakseen vähän kuluvien osien vaihtoa. Koskaan ei ole myöhäistä saada uusiakaan ystäviä. Ystäviähän kenelläkään ei ole liikaa. Vanhoissa ystävissä on se hyvä puoli, että juttua voi aina jatkaa siitä, mihin on viimeksi jääty eikä tarvitse selitellä syntyjä ja syviä. 

Toivon tulevaisuudellesi maltillisesti huonoja päiviä, jotta hyvät hetket pystyvät voittamaan ne, innostavia uusia projekteja, hippusellisen hyvää stressiä ryhtiä antamaan ja muuten vaan sitä ällöttävää mukavuuden ja onnellisuuden tuntua (josta ei oikein uskalla ääneen sanoa, ettei se vaan lopu). 

Palataan asiaan 20 vuoden kuluttua!

Päivi

PS. Oletko saanut vuonna -24 aloittamasi Arabian juhlapeiton laput valmiiksi ja yhdistettyä? Pelkään, että sille tulee museoarvoa ennen valmistumistaan 😅