Se on kumma vaiva tuo unettomuus. Kun ottaa kirjan käteen ja virittää vieruskumppania häiritsemättömän lukulampun, alkaa kummasti silmiä luppasta. Mutta järjestettyään tyynyt taas uniasentoon, aseteltuaan kirjan yöpöydän lukupinoon niin ettei koko kasa romahda, laskettuaan lukulampun hiljaa kasan vierelle silmälasien seuraksi sitä kuvittelee vielä hetken olevansa kypsä unten maille. Vaan sulkiessaan silmänsä, alkaa pääkopassa ihan mahdoton puuhastelu. En tiedä ovatko ne niitä harmaita aivosoluja, jotka alkavat laatia listoja tekemättömistä pikkujutuista (etenkin niistä, jotka ovat vahvasti epämukavuusalueella), analysoimaan päivän tapahtumia sekä miettimään vaan yleisesti kaikkea maan ja taivaan väliltä vai järjestäytyvätkö ne vaan siellä pääkopassa uudelleen laittaen vanhat asiat halki, poikki ja pinoon.
Jotenkin iän myötä sitä on silti lakannut stressaamasta unettomista öistä. Sitä vaan ajattelee, että nukutaan sitten seuraavana yönä. Ehkä kuun asento silloin on erilainen, nukkumatti ei kaahaile eikä auringonpilkut vaivaa. Toisinaan se kuitenkin jurppii, etenkin kun Netflix ei suostu yhteistyöhön ja kello soi kuitenkin armotta 6.45.
