Kirje minulle

Blogini on saanut levätä taas kesästä asti melko rauhassa. Toivottavasti joku satunnainen kulkija on kuitenkin tämän narisevan oven avannut ja kurkannut tarinoideni arkistoon. Koska kirjoittaminen kuitenkin on rakas harrastukseni, kyselin joku päivä tiktokissa seuraajiltani aiheita mahdollisiin blogikirjoituksiin. Ajattelin näin laittaa harmaita, nuupahtaneita aivosolujani liikkeelle vähitellen. Ideoita kirjoituksiin tulikin melkoisesti ja kaikki niistä tuntuivat yllättävän hyviltä. Sormenpäissä alkoi kihelmöidä suloisesti ja niinpä päätin ryhtyä kirjoituspuuhiin. 

Ensimmäiseksi aiheeksi valitsin 'Kirjoita itsellesi kirje 10 tai 20 vuoden päähän'. Koska 20 vuotta tuntui todella pitkältä ajalta, päädyin tuohon 10 vuoteen (eli vuoteen 2034), johon mielikuvitukseni vielä jollain lailla riittää. 

Moi!

Ajattelin kirjoittaa, sinulle kirjeen täältä menneisyydestä, kun kohta vietät synttäreitä ja täytät 68 vuotta (tai onhan siihen nyt vielä yli kuukausi). Luultavasti olet jo kehitellyt hyvää seitsemän kympin kriisiä ja voivotellut miten vanha oletkaan ja seuraako sinua enää kukaan tiktokissakaan tai mikä se sovellus nyt sitten onkaan. Tuli mieleen se vaan siitä, kun ennen kuuskymppisiäkin yritit saada sitä kriisiä aikaan (tai pelkäsit ehkä sitä vanhenemista ja vetreyden hiipumista), mutta sitten sekin tasavuosi vaan humpsahti ohi niinkuin nämä vuodet tapaavat vilahtaa - ainakin näin jälkeenpäin ajatellen. 

Siitähän on nyt pari vuotta vasta, kun kokonaan muutitte mökille. Kaipa se oli sellainen pehmeä lasku sinne, kun Timo hivuttautui mökille jo sinua aiemmin yhä pidemmiksi ajoiksi aina olosuhteiden salliessa. Pitihän sitä mökkiä vähän kuntoonkin laittaa sitä varten, kun kokonaan sinne muutitte. Vaikka tuntui, että jatkuvasti jotain remppaa oli sielläkin tehty niin kyllähän se jo vuosien aikana oli taas kulahtanut ja hiiretkin temmeltäneet.

Terasseja mökille ei ilmeisesti enää ilmestynyt lisää, mutta pihakalusteisiin sekä kesäkeittiöön piti vähän panostaa. Siitähän puhuttiin myös vuosia, mutta aina se jäi jonkun muun tarpeen alle, kuten kylppärikin (joka kuitenkin sitten saatiin). Muuton myötä tietysti piti panostaa vähän mukavuuteen ja käytännöllisyyteen. Niin kutsuttu päämakuuhuone (jotain opittu niistä runsaasta määrästä sisustusohjelmia, mitä katsottiin) sai pitää punaiset tapettinsa, mutta uudistitte huonetta muuten viipyilemistä suosivaksi. Sänky vaihtui moottoroituun (kotoa tuotu - oi, miten se painoikaan), jotta vanhat luut saa helpommin ylös, kun on aikansa nauttinyut rennosta aamusta. Vaatekaappi sai kevyemmin liikuteltavat ovet ja seinän peili vaihtui TV-ruutuun. Tästä jouduitte varmaan käymään vääntöä, kun aikoinaan oli päätetty, ettei mökille tule TV:tä ollenkaan. Mutta ajat muuttuvat ja ihmiset tarpeineen sen mukana.

Keittiö ja tupa saivat pysyä pitkälti ennallaan. Lasten lelut oli jo joitakind vuosia sitten saatu pakata pois odottamaan seuraavaa sukupolvea. Vintti on kai pääasiassa nuorison käytössä (kun ei kai ne sinun polvesi ole siitä vetreämmäksi käyneet) - tai eihän ne lapsetkaan nyt enää mitään nuoria ole, kun ovat jo neljänkymmenen molemmin puolin.

Teillä taitaa silti edelleen olla se sama jako, että Timo viihtyy mökillä ja puuhastelee siellä joko rempan tai joidenkin muiden askareiden parissa ja sinä sit taas olet enemmän sellainen kaupunkilaishiiri.  Sehän on nyt hyväkin, kun äitikin yhä enemmän tarvitsee apuja siellä kotosalla. On kyllä hienoa, että hän on pystynyt kaikki nämä vuodet siellä itsekseen olemaan (tai Hermannin kanssa tietysti). Hermannikin on käynyt jo aika vanhaksi. Onhan sekin nyt jo viidentoista. Kyllä ne kissat vanhemmaksi elävät kuin koirat, se on nyt tässä todettu, mutta kyllä se patterin päällinen alkaa olla se paikka, mistä Hermannin yleisimmin löytää. Onneksi siinä mummulassa on tilaa, että mahtuu nukkumaan tarvittaessa, jos tekee mieli tulla ihmisten ilmoille sieltä metsän keskeltä. Sinne ei ole muuttovoittoa syntynyt, ennemminkin loputkin lähtee. On se kumma, miten ihmisten pitää tuppautua pienelle alueelle kaikkien vaikka Suomessa riittäisi tilaa, missä asua ja aika monella alalla on pystynyt jo pitkään tekemään etätöitäkin koronavuosista lähtien (vaikka kuka niitäkään enää muistaa, kun pöpöjä on senjälkeen tullut uusiakin vähintään yksi vuodessa). Kai ne etätyöt tehdään ennemmin aurinkorannikoilla kuin metsässä keskellä ei mitään, johon pizzataksi tai ruuan verkkokauppa ei kuljeta.

Katselen tässä teidän vanhan kodin ikkunasta ulos pimeään iltaan samalla, kun kirjoitan tätä. Ulkona sataa taas lunta ja pakkasta on joitakin asteita. Nuorena sitä ajatteli, etten minä ainakaan koskaan ala ajatella niitä eläkevuosia sillälailla odottavasti. Mutta ihmeesti se mieli vaan muuttuu matkan varrella ja ajatukset kääntyvät ajattelemaan, että mitä sitten. Nythän sinä jo tiedä, mitä sitten kävi. Kahdessa vuodessa on jo elämänrytmi löytynyt eläkeläisenäkin. 

Perhehoitajuudesta eläkkeelle lähtö on vähän erilaista kuin ulkoiselta työnantajalta. Ei voinut vaan palauttaa työpaikan avaimia, kännykkää, työvaatteita ja tietokonetta sekä siivota työpöytänsä ja mappinsa. Piti vähitellen hivuttautua oloneuvoksettaren rooliin niin henkisesti kuin fyysisesti. Piti odottaa, että lapset kasvoivat täysi-ikäisiksi, saivat koulunsa käytyä ja omat siivet olivat riittävän vahvat kantamaan. Vuosien varrella oli jo puhuttu, että tulette sitten mökillä käymään ja tulivathan ne. Kesti hetken, että saivat elämän rullaamaan. Toiset nopeammin, toiset hitaammin, mutta vähitellen jokainen löysi oman paikkansa ja muisti vielä reitin mökille - sen mökkitien (vieläkö Arttu Wiskari esiintyy?). 

Tunsit aina tuskaa siitä, kun et pystynyt pienten lastenlasten elämässä olemaan niin paljoa kuin olisit halunnut, koska elitte itsekin sitä lapsiperhearkea ja kuitenkin kauempana niistä pienistä. Nyt ne pienetkin on jo isoja, mutta onneksi yhteys on kuitenkin säilynyt. Nuorimmainenkin menee kohta yläluokille ja mummi on tietysti edelleen tärkeä, mutta kaverit menevät luonnollisesti edelle. Enää ei puhelimessa leikitä kukkuu-leikkejä, mutta onneksi mummi ja ukki kelpaavat yhä mökkeilyseuraksi vaikka onkin kiva, jos kavereitakin saa mukaan. 

Mitäpä minä sinulle muuta kirjoittaisin? Toivottavasti olet säilyttänyt positiivisen mielen ja vireän elämänasenteen sekä pitänyt myös muuten itsestäsi huolta. Muistat kai, että on tärkeää olla itse kunnossa, jotta jaksaa jakaa välittämistä ja hyvää mieltä myös läheisille. Vieläkö sinulla on se ilahdutuslista? Vihalistasta ei niin väliä. Se taisi käydä jossain vaiheessa tarpeettomaksi - mutta oli toimiva aikanaan. 

Ajatella, että monet ystävät ovat kulkeneet rinnallasi jo vuosikymmenten ajan. Viimekesänähän kävitte ystäväsi kanssa kauan sitten suunnitellulla Lapin reissulla. Se oli mahtavaa, mutta vaati vähän aikaa, että toteutui, koska se vaati toteutuakseen vähän kuluvien osien vaihtoa. Koskaan ei ole myöhäistä saada uusiakaan ystäviä. Ystäviähän kenelläkään ei ole liikaa. Vanhoissa ystävissä on se hyvä puoli, että juttua voi aina jatkaa siitä, mihin on viimeksi jääty eikä tarvitse selitellä syntyjä ja syviä. 

Toivon tulevaisuudellesi maltillisesti huonoja päiviä, jotta hyvät hetket pystyvät voittamaan ne, innostavia uusia projekteja, hippusellisen hyvää stressiä ryhtiä antamaan ja muuten vaan sitä ällöttävää mukavuuden ja onnellisuuden tuntua (josta ei oikein uskalla ääneen sanoa, ettei se vaan lopu). 

Palataan asiaan 20 vuoden kuluttua!

Päivi

PS. Oletko saanut vuonna -24 aloittamasi Arabian juhlapeiton laput valmiiksi ja yhdistettyä? Pelkään, että sille tulee museoarvoa ennen valmistumistaan 😅