Laitoitko ylioppilaslakin päähän Vappuna? Minä en laittanut. Nautin mökillä maalaiselämän rauhasta ja hiljaisuudesta, kaukana yhteiskunnan oravanpyörän kitinästä. Ylioppilaslakki ei ole minulle statusmittari. Se ei määrittele minun arvoani. Olihan se juhlavaa saada se yli 30 vuotta sitten (Gaudeamus Igitur, juvenes dum sumus...), mutta se oli vain yksi askel kasvussa aikuisuuteen, kohti omaa ammattia.
Määritteleekö työ sinun arvosi? Hoitoalan ihmisiä arvostetaan kovasti aina, kun on kyse siitä, miten huonoa palkkaa hoitoalalla maksetaan. 'Teette arvokasta työtä' on ehkä kliseistä yleisin, mitä kuulee sanottavan, mutta kuka elää arvostuksella. Hoitoala on myös rankasti ruodittu ala - varsinkin vanhustenhoito. Vanhustenhoidon pahishoitajat jättivät taas vaipat vaihtamatta eivätkä vie mummoraasuja uloskaan. Kärjistettyä ehkä, mutta sellaista se joskus on. Valmistuessani 80-luvun lopussa apuhoitajaksi, oli ilmapiiri sellainen, että vanhustenhoitoon ei olisi saanut jämähtää. Olisi pitänyt mennä akuuttipuolelle ensin - tekemään sitä arvokkaampaa työtä. Minä valitsin silloin vanhukset ja olen pysynyt siellä uskollisesti tähän asti läpi erilaisten jatkokoulutusten. En koskaan suostunut olemaan 'vain lähihoitaja', enkä halunnut muidenkaan aliarvioivan itseään.
Oleko arvokkaampi ihminen, kun käyn töissä? Mitä teet työksesi? Mitä työni kertoo minusta? Anssi Kela lauloi näin:
Meidän piti muuttaa maailma.
Meistä tuli muurareita.
Taksikuskeja, suutareita.
Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita.
Meistä tuli lääkäreitä.
Virkamiehiä, vääpeleitä.
Ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita.
Omien lasten kohdalla olen tyytyväinen, kun he löytävät oman paikkansa maailmassa ja ovat onnellisia - itse omaan elämäänsä tyytyväisiä.
Jos olisinkin perhehoitaja kotona? Olisiko se yhtä arvokasta kuin olla 'oikeasti' töissä? Ajatella, että kotona lasten kanssa olemisesta maksetaan... mutta sehän on arvokasta työtä mitä teette! Välillä törmää kaksinaismoralismiin. Onko se kateus vai tietämättömyys, mikä ajaa ihmiset laukomaan mitä ihmeellisempiä kommentteja, vai mikä? Meillä on ollut iso perhe, uusperhe, niitä minun, sinun ja meidän lapsia - kaikki yhtä arvokkaita. Silti halusimme vielä lisää lapsia pyörimään perheeseemme. Eikö niitä nyt jo ollut tarpeeksi? Toisinaan jotkut kommentit suorastaan loukkaavat, Joskus ne päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tuki- ja sijaisperhevalmennuksien aikana yhtenä tehtävänä oli pohtia, miksi haluamme toimia tukiperheenä tai sijaisperheenä. Saimme silloin jonkun vastauksen siihen puserrettua. Pelkkä halu tehdä hyvää ei riittänyt vastaukseksi. Silti en vieläkään ihan kaikin ajoin tiedä, mikä minua tähän ajaa.
Lähtökohta kai kuitenkin on se, että jokainen määrittelee itse oman arvonsa. Jos emme pysty itse arvostamaan itseämme ja sitä mitä teemme, ei sitä voi tehdä kukaan muukaan. Tähän tarvitaan kourallinen hyvää itsetuntoa, hippunen itserakkautta, roppakaupalla itsetutkiskelua ja läheisiä ihmisiä ympärille. Läheiset ihmiset toimivat meille peileinä itsetutkiskelussamme ja tsemppaavat meitä, kun itseluottamuksemme horjuu.
Antoisia itsetutkiskelun hetkiä itsekullekin - yön pimeinä tunteina tai ihan päiväsaikaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti