Se on kummallista, miten sitä itse ei aina edes huomaa olevansa väsynyt ennenkuin joku sanoo sen ääneen. Sitä myös kuvittelee elävänsä normaalia elämää, kunnes joku kyseenalaistaa sen normaaliuden. Sitä sopeutuu asioihin, joihin ei ehkä tarvitsisi sopeutua. Sitä haluaa olla kaikenkestävä ja kaikkivoipa. Itse huomaan väsymyksen siitä, että päässäni ei synny enää yhtään uutta ideaa. Junnaan arkea läpi entiseen malliin, mutta innostuksen impulssit puuttuvat päästäni. Selviydyn arkisista puuhista ihan kiitettävästi, mutta en kykene luovuuteen. Yleensä pari vapaapäivää korjaa tilanteen, mutta nyt on vaadittu vähän enemmän mökin rauhaa.
Joku työhyvinvointiguru joskus kuvasi kiireen suppiloa juuri niin että ollessamme siinä kiireen imussa, jätämme pois kaverien tapaamiset, harrastukset jne. Juuri ne tärkeät elementit jaksamisen kannalta karsiutuvat pois. Siinä suppilossa olen itse nyt ollut. Oli huvittavaa lukea, miten olin vuosi sitten faceen postannut kiireestä. Hymähdin omalle kirjoitukselleni. En tiennyt silloin mielestäni mitään kiireestä. Mutta onko se oikeaa kiirettä vai illuusio?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti