tiistai 15. helmikuuta 2022

Matka itseeni

 

Alkuvuoden ajan olen ajatuksissani ja niiden myötä kirjoittamani tekstin kautta sukeltanut omaan sisimpääni kirjoituskurssin avulla. Se ei ole ollut ihan helppo tie enkä tiedä, johtaako se mihinkään. Ehkä tuuman verran parempaan itsetuntemukseen. Tuskin ainakaan kirjan kansien sisälle, mikä oli kurssin tarkoitus. Olen puntaroinut omia valintojani sen kummemmin ottamatta kantaa niiden hyvyyteen tai huonouteen. Olen mietiskellyt, mitkä ovat olleet ratkaisevia tienhaaroja elämässäni. Missä kohtaa olen tehnyt itse päätöksen, missä antanut virran viedä ja milloin mahdollisesti taipunut muiden mielipiteiden tai yleisten normien ohjattavaksi. 

Oikeastaan istuessani äsken koneen ääreen, en tullut edes tästä asiasta kirjoittamaan. Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, miten asiat eivät läheskään aina mene niin kuin on suunnitellut. Minulla on tarve suunnitella asiat valmiiksi etukäteen. Organisoin päivien sisällön parhaan kykyni mukaan. Olen harjaantunut siinä aika hyväksi vaikka lapset ja muut ulkoiset muuttujat ovat aika tehokkaita kaatamaan hyvin organisoituja palikkatornejani. Olen tullut kuitenkin aika näppäräksi kasaamaan tornit uudelleen - vähän erimuotoiseksi rakennelmaksi, jos ensimmäinen rakennelma ei toiminut. 

Koronan ääressä minun oli nöyrryttävä. En pystynyt suojelemaan perhettäni siltä vaikka miten komensin käsipesulle, maskin käyttöön, kontaktien välttämiseen jne. Niin se vaan pääsi meille livahtamaan. Vielä siinäkin vaiheessa kuvittelin, että kun levitän desinfektioarsenaalini, maskit ja pesuaineet tehokkaaseen käyttöön niin saamme taudin rajattua, mutta ei. Korona oli päättänyt jäädä pidemmäksi aikaa. Se ei irrottanut otettaan vaikka ilmastointi teki yötä päivää töitä imaistakseen sen pihalle. Se lymysi verhojen takana, kun oven raosta päästettiin raitista ilmaa huoneisiin. Se väisti mainostetut Lysol-suihkaukset ja naureskeli, kun hikoilimme maskiemme takana.  

Toinen asia, jonka olen joutunut nielemään, on luulo siitä, että tulen kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Oi, mikä klisee. Sen kuuli usein työhaastatteluissa ja varmasti se on tullut itsekin samassa tilanteessa tarjoiltua. Melkoinen muutos itsetuntemuksen saralla noin 50 elinvuoden jälkeen. En tiedä, miten tänä päivänä asian esittäisin,jos sitä minulta työhaastattelunomaisessa tilanteessa kysyttäisiin. Kovin hyvää kuvaa ei luultavasti antaisi lausunto, jossa kertoisin etten todellakaan tule toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Pidin itseäni melkoisena mestarina luovimaan erilaisten tyyppien vuorovaikutusverkostoissa, kunnes törmäsin seinään. Se oli melkoinen isku vasten kasvoja. Olin kuitenkin selviytynyt aika monenlaisista tilanteista. En lähde avaamaan tätä sen enempää, mutta totean vain, että on kuitenkin rikkaus joutua epämukavuusalueelle aina välillä. Sen jälkeen voi taas paremmin löytää sieltä pois. 

Tämä oli nyt vähän sillisalaatinomainen paluu blogimaailmaan reilun puolen vuoden tauon jälkeen, mutta näitä asioita olen viimeaikoina päässäni pyörittänyt, joten ehkä oli aika saada ne ikäänkuin paperille. Sitten voi jatkaa matkaa ja siirtyä seuraaviin pohdittaviin asioihin.  

2 kommenttia:

  1. Hyvää itsereflektiota.
    Pohdin tuleeko meidän tulla edes toimeen kaikkien kanssa?

    VastaaPoista
  2. No siis työolosuhteissa pitäisi kai tulla kaikkien kanssa toimeen, mut kaveeraamaan ei tarvitse alkaa. Joskus kuitenkin tulee tilanne, että tuotakin rimaa pitää laskea tai nostaa vain kädet ylös ja viheltää peli poikki.

    VastaaPoista