Äitiys eri näkökulmista

Noin 35 vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa äitiyden porteilla. Olimme vuotta aiemmin muuttaneet rivarikaksioon silloisen puolisoni kanssa. Podin vakavaa pesänrakennusviettiä ja vauvakuumetta. Koin onnistuneeni tehtävässäni matkalla äitiyteen, kun raskaustesti noin vuoden kuluttua näytti positiivista. Hurmiossa hommasimme kaikki härvelit imetystyynystä syöttötuoliin (silloin ei onneksi ollut vielä tuttipullojen kuivaustelineitä. Sen aika tuli vasta kuopusta odottaessani). Synnytys pelotti, mutta psyykkasin itseäni katselemalla äitejä kahden lapsen kanssa. Pohdin, että sitä toista lasta ei olisi, jos ensimmäisen synnytys olisi ollut aivan hirvittävän kammottavaa.

Eihän tämä matka äitiyteen näin suoraviivainen ollut, koska sukulointimatkalla Ruotsiin, mistä hain ensimmäiset langat vauvaneuleisiin (surkealla ruotsinkielelläni), meinasin myös menettää vauvani. Laivalla alkaneen runsaan verenvuodon vuoksi jouduin vuodelepoon. Muistan aina lääkärin sanat, kun en suostunut jäämään sairaalasänkyyn lepäämään vaan halusin kotiin omaan sänkyyni. Hän totesi 'sinunpa on raskautesi'. Onneksi en silloin tiennyt, että tämä tulisi toistumaan lähes jokaisessa raskaudessani. Viimeisellä kertaa minulla oli jo aika kaavintaan, mutta niinpä se läheskaavittu opiskelee nyt itse sairaanhoitajaksi. Tie äitiyteen ei aina ole hehkuvaa hyvänolontunnetta se on myös raastavaa rakkautta.

Miksi sitä muuten sanotaan raskaudeksi? Ohjaako se jo meitä ajattelemaan, että se aika tulee olemaan raskasta. No, nyt olen käyttänyt paljon palstatilaa ensiaskeliin äitiyteni ajoittain kivikkoisella polulla. Ei vaan, se on ollut pääsääntöisesti onnen täyteistä aikaa. Olen aina tilaisuuden tullen sanonut, että äitiydessä ei tule koskaan valmiiksi. Jokainen lapsi toimii eri tavalla ja yrittäessään epätoivoisesti kasvattaa lastaan ihanteellisesti välttäen omien vanhempien (muka) tekemiä kasvatusvirheitä, kasvaa itse vähintään yhtä paljon. Kun hetkeksi saa hallinnan tunteen, huomaa seuraavassa hetkessä olevansa taas rähmällään uuden asian edessä. Kehitysvaiheet seuraavat toisiaan eikä kukaan levitä varoituskylttejä niiden tullessa. 

Kun mietin äitiyttä niin se on tavallaan arvostettua, mutta toisaalta ei. Äitiys herättää paljon tunteita, kuten myös lastenkasvatus. Kukapa osaa paremmin kasvattaa lapsesi kuin ympärillä olevat ihmiset mielipiteineen. Kun jäät kotiin lapsen kanssa, olet VAAN kotona. Kun menet töihin heti äitiysloman jälkeen, olet urakeskeinen. Totuus on, että lapsen kanssa joudut olemaan 101%:sti läsnä koko ajan, silmät sekä edessä että takana. Lapsi huomaa, jos yrität fuskata ja vaatii huomiota keinolla millä hyvänsä. Muistaakseni Kotiliesi -lehdessä oli vuosikymmeniä sitten kirjoitus siitä, miksi lapsi kiukuttelee enemmän vanhempien ollessa väsyneitä. Artikkelissa kirjoitettiin lapsen testaavan, ovatko vanhemmat 'menneet rikki', kun eivät reagoi entiseen malliin. Tämähän johtaa noidankehään, jossa vanhemmat uupuvat entistä enemmän, ellei tätä kierrettä saada poikki. Tämän päivän kännykkäkulttuuri sopii myös teemaan. Tätä ei ole nyt mitenkään tarkoitus yleistää tai hymistellä. Itsekin elän kännykkä kädessä, mutta lapsen huomatessa vanhemman keskittyvän hänen sijaansa siihen ruutuun, hän hakee huomiota entistä voimakkaammin kunnes sitten jossain vaiheessa luovuttaa ellei saa vastakaikua.

Uusperheen aikaan totuttelimme jaettuun vanhemmuuteen. Silloin ei tosin vielä puhuttu asiasta sillä nimellä. Se toi mukanaan positiivisia ja negatiivisia asioita. Lomia ei enää suunniteltu ydinperheenä vaan mielipidettä kysyttiin myös exiltä ja heidän nykyisiltään. Palapeli monimutkaistui ja vanhemmuutta haastettiin ajoittain toden teolla. Nyt ei ole tarkoitus sysätä vaikeuksia exien niskaan vaan todeta se, että helppoa ei aina ollut. Vaikka olimme alusta asti sopineet, että kaikki lapset ovat saman arvoisia, on omalta lapselta kuitenkin jossain määrin helpompi sietää esim. kiukuttelua kuin toisen lapselta. 

Uusperheaika oli hyvää valmentautumista sijaisperheyteen. Silloin toisaalta koin, että koko hankkimani äitiyskokemus tuli nyt todella tarpeeseen. Toisaalta kuitenkin tuntui, etten hallitse tätä ollenkaan. Minulla oli vääränlainen ääni satujen lukemiseen, olin väärän muotoinen vääränvärisillä hiuksilla. Kumarruin väärällä tavalla pukemaan lapsen kenkiä. Miksen mennyt kyykkyyn, enkö pystynyt. Pystyisikö minuun edes luottamaan? Uskon kuitenkin, että näiden läpi käymiemme haasteiden kautta meistä on tullut vanhempina ja minusta äitinä entistä vahvempia ja parempia. Ikinä en kuitenkaan koe tulevani valmiiksi äitiydessä. Aina tulee eteen jotain uusia asioita, joihin lähden hakemaan ratkaisua joko vähän mutu-tuntumalla hakuammuntana tai sitten asiantuntijoiden avulla. 

Aikaisemmassa työssäni hoitoalan esimiehenä kuulin rekrytointitilantesisa usein luonnehdinnan 'tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa'. Ajattelin varmasti itsekin näin itsestäni silloin. Nykyään tekisi mieli nauraa röhönaurua tuossa kohtaa. Voin kertoa, etten todellakaan tule toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Vuorovaikutukseen tarvitaan aina kaksi puolta ja se käy hankalaksi, jos toinen osapuoli ei halua (tai ei pysty) toimia yhteistyössä kanssasi. 

Ajattelin kirjoittaa tähän loppuun niinkin kliseisen lauseen, että jokainen vanhempi on varmasti se paras isä tai äiti sille omalle lapselleen. Jätän tämän lauseen nyt tähän, koska pääsääntöisesti se pitää paikkansa, mutta sitten on tietysti niitä poikkeuksia, joista luemme lehtien lööpeistä. 

Oma äitiyteni matka on ollut hyvin monisyinen ja kiemurteleva. Jokainen lapsi on minulle rakas niin omat, bonuslapset kuin sijaislapsetkin sekä luonnollisesti lastenlapset. Edelleen ruokapöytäämme mahtuu myös lasten kaverit ja kännykän yhteystietoluetteloni on täynnä sen-ja-sen äitien ja isien puhelinnumeroista. Pöytäämme on kutsuttu myös laajennetun perheemme vanhempia, isovanhempia, kummeja, exiä, sisaruksia jne. Ulkopuolisten on sitä varmasti vaikea ymmärtää miten laaja se laajennettu perhe on. Jokaisen lapsen päätä haluaisin ohimennen silittää, mutta jokainen heistä ei sitä pysty ottamaan vastaan. Jokainen päivä äitinä ei ole hyvä päivä. Olen itse ärtynyt tai lapsella on huono päivä, mutta se ei poista sitä, etteikö jokainen lapsi olisi rakas.

💖💖💖

Kirje minulle

Blogini on saanut levätä taas kesästä asti melko rauhassa. Toivottavasti joku satunnainen kulkija on kuitenkin tämän narisevan oven avannut ja kurkannut tarinoideni arkistoon. Koska kirjoittaminen kuitenkin on rakas harrastukseni, kyselin joku päivä tiktokissa seuraajiltani aiheita mahdollisiin blogikirjoituksiin. Ajattelin näin laittaa harmaita, nuupahtaneita aivosolujani liikkeelle vähitellen. Ideoita kirjoituksiin tulikin melkoisesti ja kaikki niistä tuntuivat yllättävän hyviltä. Sormenpäissä alkoi kihelmöidä suloisesti ja niinpä päätin ryhtyä kirjoituspuuhiin. 

Ensimmäiseksi aiheeksi valitsin 'Kirjoita itsellesi kirje 10 tai 20 vuoden päähän'. Koska 20 vuotta tuntui todella pitkältä ajalta, päädyin tuohon 10 vuoteen (eli vuoteen 2034), johon mielikuvitukseni vielä jollain lailla riittää. 

Moi!

Ajattelin kirjoittaa, sinulle kirjeen täältä menneisyydestä, kun kohta vietät synttäreitä ja täytät 68 vuotta (tai onhan siihen nyt vielä yli kuukausi). Luultavasti olet jo kehitellyt hyvää seitsemän kympin kriisiä ja voivotellut miten vanha oletkaan ja seuraako sinua enää kukaan tiktokissakaan tai mikä se sovellus nyt sitten onkaan. Tuli mieleen se vaan siitä, kun ennen kuuskymppisiäkin yritit saada sitä kriisiä aikaan (tai pelkäsit ehkä sitä vanhenemista ja vetreyden hiipumista), mutta sitten sekin tasavuosi vaan humpsahti ohi niinkuin nämä vuodet tapaavat vilahtaa - ainakin näin jälkeenpäin ajatellen. 

Siitähän on nyt pari vuotta vasta, kun kokonaan muutitte mökille. Kaipa se oli sellainen pehmeä lasku sinne, kun Timo hivuttautui mökille jo sinua aiemmin yhä pidemmiksi ajoiksi aina olosuhteiden salliessa. Pitihän sitä mökkiä vähän kuntoonkin laittaa sitä varten, kun kokonaan sinne muutitte. Vaikka tuntui, että jatkuvasti jotain remppaa oli sielläkin tehty niin kyllähän se jo vuosien aikana oli taas kulahtanut ja hiiretkin temmeltäneet.

Terasseja mökille ei ilmeisesti enää ilmestynyt lisää, mutta pihakalusteisiin sekä kesäkeittiöön piti vähän panostaa. Siitähän puhuttiin myös vuosia, mutta aina se jäi jonkun muun tarpeen alle, kuten kylppärikin (joka kuitenkin sitten saatiin). Muuton myötä tietysti piti panostaa vähän mukavuuteen ja käytännöllisyyteen. Niin kutsuttu päämakuuhuone (jotain opittu niistä runsaasta määrästä sisustusohjelmia, mitä katsottiin) sai pitää punaiset tapettinsa, mutta uudistitte huonetta muuten viipyilemistä suosivaksi. Sänky vaihtui moottoroituun (kotoa tuotu - oi, miten se painoikaan), jotta vanhat luut saa helpommin ylös, kun on aikansa nauttinyut rennosta aamusta. Vaatekaappi sai kevyemmin liikuteltavat ovet ja seinän peili vaihtui TV-ruutuun. Tästä jouduitte varmaan käymään vääntöä, kun aikoinaan oli päätetty, ettei mökille tule TV:tä ollenkaan. Mutta ajat muuttuvat ja ihmiset tarpeineen sen mukana.

Keittiö ja tupa saivat pysyä pitkälti ennallaan. Lasten lelut oli jo joitakind vuosia sitten saatu pakata pois odottamaan seuraavaa sukupolvea. Vintti on kai pääasiassa nuorison käytössä (kun ei kai ne sinun polvesi ole siitä vetreämmäksi käyneet) - tai eihän ne lapsetkaan nyt enää mitään nuoria ole, kun ovat jo neljänkymmenen molemmin puolin.

Teillä taitaa silti edelleen olla se sama jako, että Timo viihtyy mökillä ja puuhastelee siellä joko rempan tai joidenkin muiden askareiden parissa ja sinä sit taas olet enemmän sellainen kaupunkilaishiiri.  Sehän on nyt hyväkin, kun äitikin yhä enemmän tarvitsee apuja siellä kotosalla. On kyllä hienoa, että hän on pystynyt kaikki nämä vuodet siellä itsekseen olemaan (tai Hermannin kanssa tietysti). Hermannikin on käynyt jo aika vanhaksi. Onhan sekin nyt jo viidentoista. Kyllä ne kissat vanhemmaksi elävät kuin koirat, se on nyt tässä todettu, mutta kyllä se patterin päällinen alkaa olla se paikka, mistä Hermannin yleisimmin löytää. Onneksi siinä mummulassa on tilaa, että mahtuu nukkumaan tarvittaessa, jos tekee mieli tulla ihmisten ilmoille sieltä metsän keskeltä. Sinne ei ole muuttovoittoa syntynyt, ennemminkin loputkin lähtee. On se kumma, miten ihmisten pitää tuppautua pienelle alueelle kaikkien vaikka Suomessa riittäisi tilaa, missä asua ja aika monella alalla on pystynyt jo pitkään tekemään etätöitäkin koronavuosista lähtien (vaikka kuka niitäkään enää muistaa, kun pöpöjä on senjälkeen tullut uusiakin vähintään yksi vuodessa). Kai ne etätyöt tehdään ennemmin aurinkorannikoilla kuin metsässä keskellä ei mitään, johon pizzataksi tai ruuan verkkokauppa ei kuljeta.

Katselen tässä teidän vanhan kodin ikkunasta ulos pimeään iltaan samalla, kun kirjoitan tätä. Ulkona sataa taas lunta ja pakkasta on joitakin asteita. Nuorena sitä ajatteli, etten minä ainakaan koskaan ala ajatella niitä eläkevuosia sillälailla odottavasti. Mutta ihmeesti se mieli vaan muuttuu matkan varrella ja ajatukset kääntyvät ajattelemaan, että mitä sitten. Nythän sinä jo tiedä, mitä sitten kävi. Kahdessa vuodessa on jo elämänrytmi löytynyt eläkeläisenäkin. 

Perhehoitajuudesta eläkkeelle lähtö on vähän erilaista kuin ulkoiselta työnantajalta. Ei voinut vaan palauttaa työpaikan avaimia, kännykkää, työvaatteita ja tietokonetta sekä siivota työpöytänsä ja mappinsa. Piti vähitellen hivuttautua oloneuvoksettaren rooliin niin henkisesti kuin fyysisesti. Piti odottaa, että lapset kasvoivat täysi-ikäisiksi, saivat koulunsa käytyä ja omat siivet olivat riittävän vahvat kantamaan. Vuosien varrella oli jo puhuttu, että tulette sitten mökillä käymään ja tulivathan ne. Kesti hetken, että saivat elämän rullaamaan. Toiset nopeammin, toiset hitaammin, mutta vähitellen jokainen löysi oman paikkansa ja muisti vielä reitin mökille - sen mökkitien (vieläkö Arttu Wiskari esiintyy?). 

Tunsit aina tuskaa siitä, kun et pystynyt pienten lastenlasten elämässä olemaan niin paljoa kuin olisit halunnut, koska elitte itsekin sitä lapsiperhearkea ja kuitenkin kauempana niistä pienistä. Nyt ne pienetkin on jo isoja, mutta onneksi yhteys on kuitenkin säilynyt. Nuorimmainenkin menee kohta yläluokille ja mummi on tietysti edelleen tärkeä, mutta kaverit menevät luonnollisesti edelle. Enää ei puhelimessa leikitä kukkuu-leikkejä, mutta onneksi mummi ja ukki kelpaavat yhä mökkeilyseuraksi vaikka onkin kiva, jos kavereitakin saa mukaan. 

Mitäpä minä sinulle muuta kirjoittaisin? Toivottavasti olet säilyttänyt positiivisen mielen ja vireän elämänasenteen sekä pitänyt myös muuten itsestäsi huolta. Muistat kai, että on tärkeää olla itse kunnossa, jotta jaksaa jakaa välittämistä ja hyvää mieltä myös läheisille. Vieläkö sinulla on se ilahdutuslista? Vihalistasta ei niin väliä. Se taisi käydä jossain vaiheessa tarpeettomaksi - mutta oli toimiva aikanaan. 

Ajatella, että monet ystävät ovat kulkeneet rinnallasi jo vuosikymmenten ajan. Viimekesänähän kävitte ystäväsi kanssa kauan sitten suunnitellulla Lapin reissulla. Se oli mahtavaa, mutta vaati vähän aikaa, että toteutui, koska se vaati toteutuakseen vähän kuluvien osien vaihtoa. Koskaan ei ole myöhäistä saada uusiakaan ystäviä. Ystäviähän kenelläkään ei ole liikaa. Vanhoissa ystävissä on se hyvä puoli, että juttua voi aina jatkaa siitä, mihin on viimeksi jääty eikä tarvitse selitellä syntyjä ja syviä. 

Toivon tulevaisuudellesi maltillisesti huonoja päiviä, jotta hyvät hetket pystyvät voittamaan ne, innostavia uusia projekteja, hippusellisen hyvää stressiä ryhtiä antamaan ja muuten vaan sitä ällöttävää mukavuuden ja onnellisuuden tuntua (josta ei oikein uskalla ääneen sanoa, ettei se vaan lopu). 

Palataan asiaan 20 vuoden kuluttua!

Päivi

PS. Oletko saanut vuonna -24 aloittamasi Arabian juhlapeiton laput valmiiksi ja yhdistettyä? Pelkään, että sille tulee museoarvoa ennen valmistumistaan 😅

in memoriam - Brutus -

Brutus oli perheemme ensimmäinen koira... sitä ennen ei ollut kuin maakotilo, jonka nimi oli Emma (nimi oli jo annettu perheessä, josta haimme sen). Brutuksen nimeä pohdittiin pitkään ja hartaasti. Olimme käyneet Jitterbop -kennelissä katsomassa pentuja ja testaamassa, saisiko koira-allerginen mieheni oireita siellä – ei saanut. Bichon friset ovat sellaisia, että ne eivät juurikaan allergisoi, mutta eihän siitä voida mitään takeita antaa. Meidän perheemme kaksi koira-allergista eivät ole koskaan saaneet oireita näistä palleroista.

Koska koira oli pieni, niin päätimme, että sillä pitää olla edes iso nimi. Niin Brutuksesta tuli Brutus. Aika monesti sen ollessa pieni, tuli lausuttua tuo kuolematon lausahdus ’sinäkin Brutukseni’, kun esim. WC-paperi ulottui WC:stä ulko-ovelle töistä tullessa tai kun kutimet oli sotkettu tuhannen solmuun tai roskis oli lajiteltu WC:n lattialle ja parhaat palat nautittu.

Brutus oli melko nuoresta asti mukanani töissä vanhusten tassuterapeuttina. Se herätteli hoivakodin asukkaita aamuisin, vastaanotti rapsutuksia, toimi ulkoiluseuralaisena jne. Palkkioksi se sai kinkkua ja erinäisiä muita herkkuja sosekeitosta lihakeiton sattumiin.

Vain kaksi kertaa kävi vahinko. Kerran Brutus söi lattialle pudonneen särkylääkkeen ja jouduttiin oksettamaan. Toisella kertaa meni käytetty haavasidos, joka oli varmaan sangen herkullinen Brutuksen mielestä, mutta minulle aiheuttaa yhä ällötyksen tunteen, kun muistelen sitä yöllistä episodia, kun se tuli oksennuksen mukana ulos. Mutta muistoja ainakin riittää.

En tiedä, oliko Brutus syntyjään tavallista herkkävaistoisempi vai kehittyikö se sellaiseksi tassuterapeutin hommassaan. Ei ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun meille tuli joku ystävämme kylään ja Brutus parkkeerasi aivan hänen kylkeensä kiinni. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että elämässä oli ollut jotain surua ja Brutus oli sen vaistonnut ja asettunut lohduttamaan. Brutus kyllä muutenkin valitsi ystäväporukoista yhden, kenen kanssa alkoi tehdä tuttavuutta. Naureskelimme, että Brutus valitsi ’heikoimman lenkin’, jolta sai eniten raprutuksia.

Alunperinhän Brutus otettiin tyttärellemme terapiakoiraksi, mutta näin siitä tuli laajemmankin yhteisön terapeutti, joka jätti tassunjälkiään monen sydämeen. Pari kertaa Brutuksesta tehtiin lehtijuttu. Harvemmin olen nähnyt toimittajaa niin lattialla pyörimässä kameran kanssa. Harmikseni olen nuo lehtijutut johonkin kadottanut.

Vaihtaessani työpaikkaa, myös Brutus vaihtoi työasunsa väriä punavalkoraidasta ruskeansävyiseen. Brutus oli oppinut, että aamulla puetaan paita päälle. Se osasi jo nousta takajaloilleen, että paita oli helppo sujauttaa ylle. Viimeisinä Billebeinon collegea ei ennätetty kauaa pitää.

Uudessa työpaikassa havaitsin, että vanhukset eivät aluksi huomanneet, mikä lattioilla vipelsi. Vähitellen se alkoi kuitenkin saada huomiota. Eläimet ja musiikki ovat sellaisia asioita, jotka puskevat läpi dementoivan sairauden aiheuttamasta ilmeettömyyden muurista. Se, kun näkee muistamattoman vanhuksen tapailevan tutun laulun sanoja tai hänen ilmeensä kirkastumisen havaitessaan lemmikkieläimen, tuntuu joka kerta ihmeeltä. Brutus oli yksi pieni ihmeidentekijä.

Jotta tämä nyt ei menisi aivan hempeilyksi ja ylistykseksi (vaikka sellaisiahan muistokirjoitukset yleensä ovat) niin olihan Brutuksella toki myös vastustajansa. Eiväthän kaikki pidä koirista – kaikki eivät pidä ihmisistäkään. Brutus piti toisinaan huolta reviirinsä merkkaamisesta ja ymmärrettävästi se ei ollut kaikkien mieleen. Myös haukkukonsertot olisi voinut jättää vähemmälle, kuten myös sen mamin työoven alaosan raapimisen.

Viimeiset seitsemän vuotta Brutus sai hoitaa terapiahommia kotosalla. Brutus laajensi osaamistaan sosiaalityöntekijöiden tapaamisiin ja asiakassuunnitelmapalavereihin. Se harjaantui käymään lenkeillä sosiaalityöntekijän ja lapsen kanssa luoden näin rennon ilmapiirin, jolloin lapsen oli helpompi jutella sosiaalityöntekijänsä kanssa kipeistäkin asioista. Aikaisemmassa työssään se ei ollut juurikaan palavereista piitannut. Osastokokoukset ja tiimipalaverit se oli lähinnä nukkunut läpi leuka pöydän reunaan tuettuna näennäisen kiinnostuneesti.

Voisin kirjoittaa tätä vaikka miten pitkään. Näitä Brutukselle luontaisia juttuja oli niin paljon. Tulemme aina muistamaan sen suuren persoonasi. Mökille meno oli Brutukselle aina mieluisaa ja sieltä hän sai myös viimeisen leposijan.

Onnenmurusia

Liikunta on asia, joka saa ajatukset rullaamaan päässä ihan eri tavalla kuin normaalisti. Ensin sitä keskittyy siihen, että saa jalkaa toisen eteen. Sitten yrittää olla ajattelematta, miten pitkä matka vielä pitää kävellä, jotta lenkistä olisi yleensäkin jotain hyötyä. Vasta askelten rutinoiduttua, pääsevät ajatukset vapaalle. Alkaa syntyä uusia ideanpoikasia ja pohdinta käynnistyy.

Toisinaan arjen kiireissä tuntuu, ettei ole aikaa omille ajatuksille ja silloin kaikki ideat jäävät ikäänkuin jumiin klonksumaan. Toisinaan pystyn jopa kuvittelemaan, miten ne siellä aivojen koukeroissa törmäävät umpitunneliin eikä niitä pulppua samalla tavoin kuin silloin, kun saavuttaa sellaisen ihanan flow-tilan.

Eilen kävin uimassa ja tuli mieleeni, että silmissäni saattaa olla kovin tyhjä katse, kun suhaan allasta edestakaisin, koska olen usein juuri silloin erittäin vaipunut ajatuksiini. Huomasin nimittäin, että vesijumpassa tapaamani rouva katsoi minua tunnistavasti ja luultavasti ihmettellen, kun en ryhtynyt heti juttusille, mutta oli vaikea ravistaa sitä ajatus/ideointimoodia seurustelumoodiksi käden käänteessä. 

Mutta eihän minun liikunnan iloista pitänyt kirjoittaa vaan onnellisuudesta. Mietin siinä uidessani, että olen kyllä yleensä todella onnellinen. Se on sellaista perusonnellisuutta, joka ei heilahtele vaikka tulee pieniä vastoinkäymisiä tai murheita. Se on sellaista perustyytyväisyyttä elämään. Toki välillä on päiviä, jolloin ei saa mitään aikaiseksi tai päiviä, jolloin jotkin hormonipirulaiset tavoittelevat vallankaappausta kehossa. Silloin kaikki tuntuu kurjalta. Myös nukkumatin saamattomuus tai tehoton unihiekka, saavat ärtymystä aikaan. Uni loppuu pimeinä aamuyön tunteina. Kaikki maailman murheet paisuvat jättiläisvuoren korkuisiksi eikä niillä ole enää mitään kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Mutta nämäkään asiat eivät saa yleensä perusonnellisuutta horjumaan (ainakaan pitkäksi aikaa). 

Lasten kanssa meillä on ajoittain käytössä vihko, johon kirjoitetaan erityisen hankalia asioita listaan. Tämä järeä metodi (vrt. vihalista) otetaan käyttöön silloin, kun murheet valtaavat mielen, saavat vatsan kipristelemään, posket hehkumaan jännityksestä ja tulee tarve mennä peiton alle piiloon. Murheet listataan vihkoon alekkain - hetken oikein mässäillään murheilla. Sitten aletaan miettiä mukavia asioita elämässä. Mietitään mikä mukava asia voisi syödä listalta jonkun ikävän asian. Niillä on nimittäin valta siihen. Toisinaan kaikki murheet tulevat syödyksi, mutta välillä listalle jää joku ikävä juttu. Yksi ongelmanpoikanen on kuitenkin paljon helpompi kestää kuin kokonainen liuta niitä. Etenkin jos vielä yhdessä keksitään, miten tätä asiaa olisi helpompi lähestyä.

Mutta palatakseni taas siihen uintisessioon ja pohdintaani onnellisuudesta. Mietin siinä uidessani, että onko minua siunattu jotenkin erityisen suurella määrällä tätä paljon puhuttua resilienssiä vai poiminko vaan päivän mittaan kuvitteelliseen koriini niin paljon onnenmurusia, että tunnen sen myötä itseni onnekkaaksi. Onnenmurusia ovat ne pienet onnistumisen hetket; hyvät keskustelut (tai yleensäkin joku sanallinen kanssakäyminen) lasten kanssa, onnistunut aamupäivä puolison kanssa, sujuvasti soljuneet askareet kotona, auringonpaiste, onnistunut valokuva pihan ensimmäisestä krookuksesta tai mukava kommentti tiktokissa sekä rauhallisesti nukuttu yö. Mukavat asiat kantavat pitkälle ikävempien hetkien yli. 

Miten sun onnellisuusmittarin laita on?

S O T A

 Lapsi kysyy, onko nyt sota. Vastaan, että on. Nyt on sota - Euroopassa, ei Suomessa. Lapsi kysyy, voiko se tulla Suomeen. Vastaan, ettei se nyt ole tulossa Suomeen. Sota on nyt Ukrainassa. Venäjä on hyökännyt sinne. Lapsi jatkaa itse todeten, että sota voi kuitenkin tulla myös Suomeen. 

Lapsella ei ole mitään käsitystä sodasta. Hän rinnastaa sen tietokoneen, kännykkäpelien  ja pelikonsolien maailmaan. Hänellä ei ole ollut isoisiä, jotka olisivat olleet sodassa tai isoäitiä, joka olisi hoitanut kotirintaman työt miesväen ollessa rintamalla. Hän ei ole kuullut tarinoita haavoittuneista tai rintamalla kaatuneista. Hän on sitä sukupolvea, jolle tarinat eivät ole enää kantautuneet. Hän on sitä sukupolvea, jonka ei pitänyt joutua kohtaamaan sotaa. 

Nyt se on kuitenkin lähellämme. 

Kouluissa on tänä päivänä paljon eri kansallisuuksia. Kaveripiireissä puhutaan viroa, venäjää ja muitakin kieliä. Hiihtolomalla ei välttämättä mennä mummolaan tai laskettelemaan vaan mennään Viroon, Venäjälle tai Latviaan. Ympärillämme on paljon enemmän kansallisuuksia kuin ennen. Samaten tiedon siirron nopeus ja sosiaalinen media kutistaa maailmaamme entisestään. Näemme livenä netistä asioita, mistä ennen luimme lehdestä seuraavana päivänä. Jos aikuisella on joskus vaikea ymmärtää etäisyyksiä niin miten vaikeaa se onkaan sitten lapselle. 

Kirjoitin tämän helmikuussa, mutta se jäi silloin julkaisematta. Lasten kanssa näitä asioita ei ole puitu hetkeen, mutta edelleen lähellämme tapahtuvat asiat tuntuvat pahalta ja väärältä, joten julkaisen nämä pohdinnat nyt.

KesäYön Hullutus

 Blogi on taas pitkään saanut olla hiljaa, eikä nytkään ole mitään painavaa sanottavaa. Tai olisi varmaan painavaa sanottavaa, mutta pitäydytään nyt kuintekin näissä mukavissa asioissa. Eilen meillä kokoontui taas ihana neulepiirimme vähälukuisena, mutta kuitenkin kokoontui.

Kesän kunniaksi tein mansikkakakkua. Väliin laitoin maustettua mansikkarahkaa kermavaahtoon sekoitettuna. Samaa sörsseliä tuli päälle. Väliin laitoin mansikan lisäksi mansikkahilloa. Ihan hyviä nuo ulkolaisetkin mansikat. Kotimaiset ovat vielä vähän turhan kalliita.

Neulepiirissä sitten kuulin KesäYön Hullutus -tempauksesta ja pitihän siihen lähteä mukaan. Ryhmä löytyy Ravelrystä, joka on neulojien paratiisi ja yhteinen alusta kaikelle kivalle tekemiselle. Tämä projekti on juuri sellainen, mitä olen kaivannut. Kesäkuun ekasta päivästä juhannukseen (24 päivää) aloitetaan päivittäin yksi käsityö tai saatetaan valmiiksi vanha keskenjäänyt ufo. Heinäkuun loppuun mennessä kaikki aloitetut/jatketut pitäisi olla valmiina. En lähde tähän mitenkään ryppyotsaisesti, koska olen lähdössä mukaan myös Kyjyyn (siitä lisää myöhemmin), mutta jos joitakin vanhoja käsitöitä saan eteenpäin niin olen iloinen. Päivitän tätä postausta sen mukaan, kun työt etenevät ja lisään kuvia tuotoksista. Tänään kaivoin käsityökassin pohjalta yhdet lasten sukat työn alle!

Tähän päivitän listaa, mitä töitä olen aloittanut:

1.6. keskeneräiset lasten villasukat, jotka olivat jääneet ufoiksi. Luotan, että ne vähitellen valmistuvat vaikka välillä piti vähän purkaa...

2.6. toiset keskeneräiset sukat löytyivät yhdestä lankalaatikosta. Onneksi varret oli jo tehty, koska en olisi muistanut tätäkään mallia.

3.6. Säkylä-huivi oli niin kauan kesken, että unohdin ohjeenkin. Onneksi on neulepiiriläiset ja niin huivini on taas työn alla.

4.6. sukat tänäänkin

5.6. Halusin aloittaa jotain uuttakin. niinpä puikoille nousi Liljan lankakaupan Pauliinan ohjeella Muhku-pipo. Äiti haluaa tällaisen talveksi.

6.6. Aloitin toisen Muhku-pipon ja siirsin molemmat samoille pyöröille, että saan loopattua molempia samalla

7.6. Torkkupeitto ohjeen ostin kauan sitten. Lankaakin lopetettiin jo valmistamista. Sain sitä onneks hamstrattua lankakirppiksiltä.

8.6. Äidin kanssa yhteistyössä sukat. Äiti teki suorat osat, minä kantapäät ja kavennukset. Nyt tosin äidin lähtiessä kotiin sukkien loppuun saattaminen jää mulle.

9.6. vuonna 2019 aloin tehdä novita-lehden ohjeella pitkää neuletakkia... ja yhä teen sitä.

10.6. neuletakkitekeleen kanssa samasta kassista löytyi yllättäen jälleen yhdet sukan tekeleet

11.6. ja kuten näkyy niin kesken jäi tämäkin...

12.6.

13.6.

14.6.

15.6.

16.6.

17.6.

18.6. ... ensi vuonna uudelleen... aina on mukava hullaantua hetkeksi :) 

19.6.

20.6.

21.6.

22.6.

23.6.

24.6. Juhannusaatto

Matka itseeni

 

Alkuvuoden ajan olen ajatuksissani ja niiden myötä kirjoittamani tekstin kautta sukeltanut omaan sisimpääni kirjoituskurssin avulla. Se ei ole ollut ihan helppo tie enkä tiedä, johtaako se mihinkään. Ehkä tuuman verran parempaan itsetuntemukseen. Tuskin ainakaan kirjan kansien sisälle, mikä oli kurssin tarkoitus. Olen puntaroinut omia valintojani sen kummemmin ottamatta kantaa niiden hyvyyteen tai huonouteen. Olen mietiskellyt, mitkä ovat olleet ratkaisevia tienhaaroja elämässäni. Missä kohtaa olen tehnyt itse päätöksen, missä antanut virran viedä ja milloin mahdollisesti taipunut muiden mielipiteiden tai yleisten normien ohjattavaksi. 

Oikeastaan istuessani äsken koneen ääreen, en tullut edes tästä asiasta kirjoittamaan. Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, miten asiat eivät läheskään aina mene niin kuin on suunnitellut. Minulla on tarve suunnitella asiat valmiiksi etukäteen. Organisoin päivien sisällön parhaan kykyni mukaan. Olen harjaantunut siinä aika hyväksi vaikka lapset ja muut ulkoiset muuttujat ovat aika tehokkaita kaatamaan hyvin organisoituja palikkatornejani. Olen tullut kuitenkin aika näppäräksi kasaamaan tornit uudelleen - vähän erimuotoiseksi rakennelmaksi, jos ensimmäinen rakennelma ei toiminut. 

Koronan ääressä minun oli nöyrryttävä. En pystynyt suojelemaan perhettäni siltä vaikka miten komensin käsipesulle, maskin käyttöön, kontaktien välttämiseen jne. Niin se vaan pääsi meille livahtamaan. Vielä siinäkin vaiheessa kuvittelin, että kun levitän desinfektioarsenaalini, maskit ja pesuaineet tehokkaaseen käyttöön niin saamme taudin rajattua, mutta ei. Korona oli päättänyt jäädä pidemmäksi aikaa. Se ei irrottanut otettaan vaikka ilmastointi teki yötä päivää töitä imaistakseen sen pihalle. Se lymysi verhojen takana, kun oven raosta päästettiin raitista ilmaa huoneisiin. Se väisti mainostetut Lysol-suihkaukset ja naureskeli, kun hikoilimme maskiemme takana.  

Toinen asia, jonka olen joutunut nielemään, on luulo siitä, että tulen kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Oi, mikä klisee. Sen kuuli usein työhaastatteluissa ja varmasti se on tullut itsekin samassa tilanteessa tarjoiltua. Melkoinen muutos itsetuntemuksen saralla noin 50 elinvuoden jälkeen. En tiedä, miten tänä päivänä asian esittäisin,jos sitä minulta työhaastattelunomaisessa tilanteessa kysyttäisiin. Kovin hyvää kuvaa ei luultavasti antaisi lausunto, jossa kertoisin etten todellakaan tule toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Pidin itseäni melkoisena mestarina luovimaan erilaisten tyyppien vuorovaikutusverkostoissa, kunnes törmäsin seinään. Se oli melkoinen isku vasten kasvoja. Olin kuitenkin selviytynyt aika monenlaisista tilanteista. En lähde avaamaan tätä sen enempää, mutta totean vain, että on kuitenkin rikkaus joutua epämukavuusalueelle aina välillä. Sen jälkeen voi taas paremmin löytää sieltä pois. 

Tämä oli nyt vähän sillisalaatinomainen paluu blogimaailmaan reilun puolen vuoden tauon jälkeen, mutta näitä asioita olen viimeaikoina päässäni pyörittänyt, joten ehkä oli aika saada ne ikäänkuin paperille. Sitten voi jatkaa matkaa ja siirtyä seuraaviin pohdittaviin asioihin.