Näitä varhaisia hiekkalaatikkokokemuksiani olen pyrkinyt hyödyntämään myöhemmissä laatikonreunusistunnoissani. Vähän harmittaa toisinaan, jos rakennelmiani sabotoidaan pienempien ihmisten toimesta tai heidän näkemyksensä lopputukoksesta on erilainen kuin omani. Mittava kokemuksi ja runsaat ikälisäni eivät tunnu tekevän vaikutusta kanssarakentajiin.Hiekkalaatikko on hyvin sosiaalinen paikka. Siellä lapset opettelevat tulemaan toimeen ikätoveriensa kanssa, neuvottelemaan lapioiden ja ämpärien lainasta sekä kohtaavat pettymyksiä hiekkalaatikkotallojien toimesta. Äidit, perhepäivähoitajat, mummot, kumminkaimat ym. seuralaiset verkostoituvat samanaikaisesti keskenään. Hiekkalaatikolla olen luonut pitkäänkestäneitä ystävyyssuhteita, kuullut nettiputiikkien alemyyntitärpit, vaihtanut ruokaohjeita sekä saanut suosituksia parhaasta autokorjaamosta. Keskustelut eivät siis rajoitu vain Maijan kuivaksiopetteluun tai Pekan sormiruokailun sujumiseen. Siellähän on vain aikaa pilttien kirmatessa aktiviteetista toiseen. Kännykkäaddikteja siellä ei juurikaan näy. Itse taidan olla pahin someilija porukasta.
Aikataulutus on tärkeää tässä hommassa. Vanhimmat lapseni olivat aikaisia aamuherääjiä. Melkoinen kulttuurishokki iltavirkulle äidille. Niinpä olimmekin usein piinallisen aikaisin hiekkalaatikolla kopsuttelemassa "tule hyvä kakku, älä tule paha kakku". Nykyään saavumme leikkikentälle hiekkaleluarsenaalimme kanssa keskimääräistä myöhemmin. Tämä aiheuttaa sen, että kaverit haihtuvat ennen meitä.Kaikenkaikkiaan hiekka on hieno elementti. Miten mahtavia ovat Yyterin tai Kalajoen hiekkadyynit. Miten paljon kaikkea hiekasta voi tehdä sen lisäksi, että sen parissa on pienten ihmisten kanssa vietetty tuntikausia. Ei ole siis ihme, että Ylekin uutisoi viimevuonna hiekan loppuvan, kun sitä upotetaan tonneittain mereen, jotta saadaan rakennettua keinotekoisia 'palmusaaria'. Mistä me sitten rakennamme linnoja, jos hiekka loppuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti