Tässä teille vielä yksi maistiainen kevään kirjoituskurssilta - aiheena metafora. Aiemminkin jo pari kirjoitusta tänne laitoin hiirulaisten mökkikaudesta ja saapuvasta kesästä.
Siinä se nyt nökötti, tienposkessa. Ei liikkunut eteen eikä
taakse vaikka miten olisi maanitellut. Poika
oli sanonut sen olevan itsepäinen kuin aasi. Isä totesi vetoakselin olevan
poikki. Korjaamaan ei kuulemma kannattanut alkaa. Kaatopaikalle jouti koko
rotisko. Paljon sitä oli pilkattu, kun se oli perheeseen tullut, äidin
kauppakassi. Ylpeänä se oli perhettä palvellut. Äiti oli sen maanantaiaamuisin
käynnistänyt hellästi silitellen ja hurauttanut lähikauppaan. Äidin hellän
ajo-otteen jälkeen olivat tulleet lapset ajoharjoitteluineen. Se oli saanut
sellaista kyytiä, mitä ei ollut ennen nähty. Sora oli pöllynnyt Kairilan
kurateillä, kun lapset olivat kukin vuorollaan harjoitelleet ajo-otteita isän
tiukassa opastuksessa. Perheen ykkösautoonhan ei mitään harjoituspolkimia
asenneltu. Senkin suhteen ikuinen kakkosviulun soittaja. Iltaisin lapset olivat
kuitenkin taistelleet ajovuoroista kuin hiekkalaatikkoleluista aikoinaan.
Jokaisen iltameno tuntui olevan sen tärkein. Opiskelujen myötä lapset olivat
lähteneet omille teilleen eikä autosta enää taisteltu. Nyt ruoste kukki sen
helmoissa, mikä ei todellakaan kaunistanut sen ennen niin kiiltävää punaista kylkeä.
Lopullisen kuoliniskun sen uskolliselle uralle antoi kuitenkin ruuan
verkkokauppa. Sieltä se äiti nyt näpytteli tilauksen sunnuntai-iltaisin.
Maanantaiaamuna kurvasi kaupan kiiltävä kaara pihaan. Kauppakassia ei enää
tarvittu, koska ruokatavarat kannettiin kierrätettävissä pahvilaatikoissa sisälle
asti. Hävitettäväksi tuomittu peltipurkki lurautti tuulilasinpesunesteensä
maahan ja alistui kohtaloonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti