Onko sulla hammaslääkärikammoa?

Asuin lapsuuteni Reposaaressa, joka on pieni saari Porin edustalla. Se oli silloin aktiivinen kyläyhteisö, joka vietti siestaa keskipäivällä ja tarjosi rauhallisen asuinympäristön. Minulle on jäänyt hyvin idyllinen kuva elosta siellä lukuunottamatta bussimatkoja Poriin. Silloin voin aina pahoin ja usein tuli laatattua viimeistään sille kuuluisalle torille, missä ihmisiä vedellään pitkin toria pärekopassa ("Ko tulet Porrii, su pannaa pärekorrii ja veretää pitki Pori torrii"). Tämä oli pieni alustus, koska idyllissäkin on peikkonsa...

Hammaslääkärikäynnit hoidettiin Pihlavassa. Se oli tuplakaamea kokemus, koska sinne mentiin porukalla linja-autolla. Silloin ei puhuttu pelkopotilaista tai puuduteltu. Se oli suoraa toimintaa. Luulen kuitenkin, että minun hammaslääkärikammoni on joko synnynnäistä (voiko sellaista olla?) tai sitten se on saanut alkunsa ennen kouluikää. Itse en muista varhaista hammaslääkärikokemustani, mutta minulle on siitä kerrottu tarinaa. Kun en suostunut suutani aukaisemaan, oli hammaslääkäri kysynyt jotain ja vastatessani työntänyt kiilan suuhuni. Tätä on kerrottu naureskellen - ikävä kyllä!

Nuo kouluaikaiset hammaslääkärikäynnit ovat kai suurimmalle osalle ikätovereitaan olleet epämieluisia. Vai olenko väärässä? Minun kohdalleni ei ainakaan koskaan sattunut hammashoitajaa tai -lääkäriä, joka olisi erityisesti pyrkinyt tekemään tilanteesta miellyttävän saati siedettävän.

Aikuisiällä ryhdyin tätä pelkoani vasta työstämään itsekseni. Pelkäsin, että siirrän pelkoni lapsilleni. Mietin, johtuuko pelko alhaisemmasta kipukynnyksestä vai voiko toisilla olla tuntohermot jotenkin enemmän pinnalla suussa? Aloin pyytämään aina puudutuksen (mikä tarkoitti noin kolmea puudutusampullia) ja kerroin jo heti kättelyssä, että minua pelottaa. Se helpotti ainakin itseäni. Minulla on myös aina käsipyyhepaperimytty käsissä, jota saan pusertaa. Kokeilin myös esilääkitystä, mutta siitä luovuin jokusen käyttökerran jälkeen. Samanaikaisesti, kun itse työstin asiaa, alettiin hammaslääkäreissä huomioida pelkopotilaita enemmän.

Pelkästään hammaslääkärissä leijuva haju laukaisee minulla pelkoefektin. Onneksi iän myötä olen oppinut sitä käsittelemään erilaisin keinoin ja pystyn näin ollen tyynesti lasten kanssa siellä käymään, istumaan vierellä ja tsemppaamaan. Tietoisesti pidän silloin oman pelkoni taka-allalla. Samalla ihailen lapsiamme, jotka tyynesti istuvat hammaslääkärin tuoliin. Arvostan ammattilaisia, jotka osaavat nykyään hienosti huomioida nämä lapsipotilaat. Jaksavat kerta toisensa jälkeen selittää ja tsempata. Hyvin kriittisesti suhtaudun niihin ammatinharjoittajiin, jotka keskenään puhuvat omia asioitaan lapsipotilasta hoitaessaan. 

Omia selviytymiskeinojani olen toisillekin yrittänyt tuputtaa, mutta ne eivät ehkä toimi kuin itselläni. Ennen käyntiä arvioin sen keston ja suhteutan sen sen koko elämääni. Miten mitätön aika puolituntinen on reilun  50 vuoden elämänuralla. Vaakakupissa on paljon hyvää ja tuokio epämiellyttävyyttä ja pieni hetki kipua. Saatan myös etukäteen miettiä, mitä teen hammaslääkärikäynnin jälkeen ja keskittää ajatukseni siihen. Aina nämä eivät toki toimi, jos käynti venähtää kaksituntiseksi eikä edes lopputulos ole se, mitä oli suunniteltu.

Pelkästään kirjoittaessani tätä kämmeneni hikoavat. Onko sinulla vastaavia kokemuksia ja miten olet selviytynyt niistä?

Hammaspeikon herkkua